perjantai 14. lokakuuta 2022

Vaivaton talon maalaus keittomaalilla!

 Oletko kuullut mainoksen, jossa kehutaan, kuinka maalilla voi maalata vaikka keittomaalilla maalatun pinnan päälle. Varmasti voit, mutta miksi sen tekisit?

Keittomaali ansaitsi paljon, paljon enemmän kunniaa ja arvostusta. Harva muu ulkomaali on nimittäin niin vaivaton kuin keittomaali on. Vanhaa keittomaalilla maalattua pintaa ei todellakaan tarvitse rapsuttaa pois, mikä säästää julkisivumaalausten kustannus- tai työaikakuluissa aivan mahdottoman paljon. Riittää kun harjaat pinnasta pois roskat ja irtoavan, hilseilevän maalin, minkä jälkeen pääset jo itse maalaustöihin. Vaikka todella paljon arvostan myös pellavaöljymaalia, kannustan silti käyttämään keittomaalia julkisivumaalauksissa, jos se vain suinkin on mahdollista - juurikin sen uusintamaalauksen vaivattomuuden, mutta myös maalin todella kauniin ja luonnollisen pinnan takia.

Keittomaalin voi keittää itse, jos haluaa, mutta markkinoilla on nykyään myös valmiita keittomaaleja. Itse suosisin koko talon maalauksen ollessa kyseessä keittomaalin keittämistä itse, koska siinä säästää ihan tuntuvasti kustannuksissa. Jos kuitenkin on kyse paikkamaalauksista tai vaikkapa vain auringonpuoleisen seinän korjausmaalauksesta, suosittelen ostamaan keittomaalin kaupasta. Huomioithan kuitenkin, että keittomaali on aitoa keittomaalia. Esim. Uulalla on valikoimassaan aitoa käsityönä valmistettua keittomaalia perinnesävyissä saatavilla, mutta markkinoilla on kuitenkin nimeltään harhaanjohtavia maaleja, jotka eivät tosiasiassa ole aitoja keittomaaleja.



Meillä ostetun keittomaalin käyttö tuli ajankohtaiseksi juuri tänä kesänä, kun useamman vuoden kestänyt kuistin korjaus oli siinä vaiheessa, että päästiin ulkokuorta viimeistelemään. (Jos haluat lukea kuistin korjaustöistä, lue tiivistelmä tästä prosessista postauksen lopussa.) Ostimme 10 litran purkin maalia, joka riitti lopulta kuistin lisäksi useamman muunkin auringon polttaman seinän paikkamaalaukseen. 

Yhden huonon puolen voin sanoa keittomaalista: kukaan ei huomaa, että olet tehnyt juuri mielestäsi valtavan työn ja maalannut monta seinää. Ainakin punamullalla maalattu seinä säilyy kuitenkin kaukaa katsottuna pitkään kauniin näköisenä, eikä se juuri maalattuna puolestaan paista mitenkään silmään. Punamultamaalilla juuri maalattu seinä näyttää siis juuri sellaiselle kuin se olisi aina ollut sellainen. Tässä kohtaa on kuitenkin viimeistään hyvä hetki kehua restauroinnin onnistunutta lopputulosta: jos kohde näyttää korjaustöiden jälkeen juuri sellaiselle kuin se olisi aina ollut näin, on restaurointityö todella onnistunut!

Yllä olevista kuvista näkyy, mille maalipinta näytti ennen maalausta ja maalauksen jälkeen. Sävyero maalien välillä selittyy pitkälti auringon silloisesta valosta. Keittomaali näyttääkin muuten hyvin eriväriseltä auringossa, varjossa ja kastuneena - erot ovat huomattavat, mikä on mielestäni vain kaunista. Pinta elää luonnonolojen vaihtelun mukaan.

Ennen kuin riennät keittomaaliostoksille, huomioithan kuitenkin, että keittomaalit on tarkoitettu ulkokäyttöön, mieluiten sahalautaan tai karkeaan hirsipintaan. Keittomaalit sopivat uuteen tai sään altistamaan puupintaan, jota ei ole käsitelty tai jonka vanha puunsuojaus on hyvin kulunut. En siis suosittele maalaamaan jo muilla maaleilla maalattuja pintoja keittomaalilla, vaikka vanha maali olisi rapsutettukin pois. Ammattilaiset puhuvat puun muistista. En tiedä, liekö sitä vai mitä, mutta parhaiten keittomaali soveltuu nimenomaan vanhalle keittomaalipinnalle taikka uudelle, ainakin jo vuoden päivät säitä nähneelle, sahatulle lautapinnalle - tai hirsipinnalle. 

Summa summarum: Meillä on nyt koti, joka ei näytä tilkkutäkille - vaan ihan tavalliselle vanhalle maalaistalolle. Alla olevasta kuvasta näkyy tämän hetken tilanne, josta kenties tarkkasilmäinen huomaa, että ns. alaosa on maalattu uudestaan, mutta yläkerran laudat ovat pääosin maalaamatta. Maalaustyö jatkuu siis ensi vuonna, ja näitä kuvia katsellessa ymmärrän myös, että keittomaalia olisi voinut levittää paksummin maalaamattomien paneelien päälle. Taidan siis ensi vuonna maalata nekin toiseen kertaan.

Portaiden päällä oleva katos on väliaikainen, mutta toimiva kuitenkin tällaisenaan. Ehkä ensi kesänä sekin asia etenee taas pienen askeleen verran. Silmä ei totu väliaikaiseen valokatokseen ja vääränkokoisiin portaisiin millään, mutta laitan nyt tämän kauhistuksen esille tänne ihan vain muiston vuoksi. Myös keltainen ovi- ja ikkunakokonaisuus pomppaavat tässä kuvassa kovasti esille, mutta pinta tulee tuosta himmenemään ja lopullinen katos muuttamaan sävyä. Välillä on vaikea hyväksyä sitä, että asiat ovat vaiheessa ja selitellä, miksi tämäkin näyttää tälle - mutta tähän olen onneksi jo jotenkuten tottunut monen vuoden siedätyshoidon jälkeen. Tarkkasilmäinen huomaa myös, että yhden ikkunan kehykset ovat maalaamatta. Ikkunakehyksiä on muutettu pikkuhiljaa vanhan mallin ja toiminnallisuuden mukaisesti. Enää vain tuon yläkerran ikkunan kehykset on korjaamatta. Samalla on korjattu ikkunoita kuntoon. Päätalosta kolme valoaukkoa on vielä korjaamatta, joten ollaan hyvinkin nyt voiton puolalla!



Ja jos sinua kiinnostaa, mitä kuistin osalta on näinä vuosina tapahtunut, tässä lyhyt tiivistelmä:

Kuistin alapohja korjattiin maanvaraisesta rossipohjaksi useampi kesä sitten. Viime kesänä julkisivu muutettiin siksi kuin se oli joskus ollut, eli ovi siirrettiin takaisin keskelle seinää ja kuistiin hankittiin uudet (vanhat) ikkunat; tasan samanlaiset ja samankokoiset kuin kuistissa oli ennen ollut. Ikkunat oli vanhasta mummonmökistä tähän taloon aikoinaan siirretyt ja erilaiset kuin muussa rakennuksessa. Ikkunat ja vanha ovi kunnostettiin myös. Samalla vaihdettiin kuistin eristeissä käytetyt lasivillat hengittäviksi ja asennettiin sisäpuolelle helmiponttipaneelit, jotka oli pääosin korvattu uusilla yksinkertaisemmilla paneeleilla 1940-luvun korjaustöissä. Kuistin korjaus on vielä kesken. 

Mille kuisti näyttää tulevaisuudessa? Siitä enemmän tässä postauksessa.

keskiviikko 5. lokakuuta 2022

Uusi peltikatto vanhaan taloon



Sadepäivä. Nautin nykyään sateesta. Minusta on taivaallisen ihanaa vetää pitkävartiset kumpparit jalkaan ja lähteä metsään tai peltojen reunoja tallustamaan. Sytyttää kynttilä ja pistää tuli puuhellaan. Kuunnella rätinää – ja toisaalta ropinaa.

Keväällä päätimme ensimmäistä kertaa ulkoistaa isomman korjauksen ulkopuoliselle tekijälle. Syynä olivat lepakot. Lepakot olivat asettuneet katon harjan alle, eikä se nyt itsessään meitä haitannut. Mutta se kakan määrä – ja se haju. Kakkaa pursusi listojen välistä sisätiloihin, ja toisessa huoneessa haisi vähänkään lämpimällä säällä varsin pahalle. Tuntui turhalle lähteä korjaamaan yläkerran huoneita, jos lepakot jäisivät myös asumaan saman katon alle. 

Yritimme näiden vuosien aikana karkottaa lepakoita tähän tarkoitetuilla äänikarkoitelaitteilla. Kohdistimme myös suoraa valoa katon harjan suuntaan sisältäpäin keväisin, kun olivat siirtymässä taas pesäpaikoilleen. Yritimme myös pitää ääntä. Yritimme tukkia kaikki mahdolliset reiät, joista lepakot pääsisivät sisälle. Mutta ei. 

Vanhoista betonitiilistä rakennettu vesikatto oli valitettavasti täynnä pieniä lepakon mentäviä koloja, joiden tukkiminen olisi ollut varsin käsityövaltainen ja pitkähkö operaatio. Vanhat betonitiilet olivat myös osin tiensä päässä.

Aivan täydellinen ja paras vaihtoehto olisi ollut korjata vanha betonitiilikatto niin, että lepakot eivät vain olisi päässeet enää sisälle. Irrottaa jokainen tiili, puhdistaa ja maalata ne niiltä osin, mitkä olivat ehjiä ja korvata hauraat uusilla. Sitten katon rakenteissa olisi pitänyt huomioida, ettei lepakoiden pääsy sisälle olisi enää mahdollista ja latoa tiilet lopulta takaisin paikalleen. Meillä eivät riittäneet kuitenkaan resurssit tähän. 

Vaihtoehtona olisi ollut savitiilikatto, mutta jotenkin savitiilikin tuntui vanhan torpan katteeksi vähän jopa liian hienolle. 

Sitten mietimme peltikattoa. Päädyimme siihen. Syyt perustuivat hintaan, luvattuun asennusaikatauluun ja toimitusajankohtaan. Syyt olivat osin myös visuaaliset. Katselimme pieniä maalaistaloja kevään ajan miettien, mikä sopisi meidän taloomme. Konesaumattu peltikate olisi ollut varmasti kaikkein kaunein, mutta taas tuli vastaan raha ja aikataulu. Päädyimme siis lukkosaumattuun Ruukin Classic -kattoon. 

Mille nyt tuntuu, kun vanha katemateriaali on heitetty pirstaleiksi ja käytetään myöhemmin tiepohjan parannuksessa – ja kun taloa koristaa tuo hieno, kiiltävä ja nopeasti asennettu kate?

Suoraan sanottuna edelleenkin vieraalle. Joskus on kuitenkin tehtävä kompromisseja, ja tämä oli todella sellainen. Nyt ovat lepakot kuitenkin muuttaneet navetan ylisille ja ullakon eristeistä löytyneet muumioituneet lapakon jäänteet kärrätty kompostiin. Hajut ovat poissa, samoin kakat. Eikä muuten yksikään korjaustoimenpide ole mennyt näillä tiluksilla niin nopeasti kuin tämä kattoremontti, minkä ansiosta pystyimme kesällä aloittamaan ullakon huoneiden korjaustyöt.


Tämä oli siis kertomus siitä, miten kaiken osaamisensa ja tietonsa äärellä joskus on vain pakko tehdä toisin kuin haluaisi. Tämä uusi kate oli monen eri tekijän summa, enkä sitä siis voi enempää perustella.

Jos joku vanhan talon omistaja kuitenkin päätyy teettämään Ruukin katon, voin omasta kokemuksestani kehottaa huomioimaan seuraavat asiat: 

A. Varmista, millaista ja miten käsiteltyä puuta katon rakenteissa tullaan käyttämään. Jos et koe kyseisiä materiaaleja omaksesi, voit toimittaa työmaalle asennustyöhön tarvittavan määrän puutavaraa. Meillä nimittäin näkyy räystään alla nykyään kyllästettyä mustaan taittavaa lautatavaraa – vanhan valkoiseksi maalatun laudan rinnalla. Jos olisimme tienneet, olisimme toimineet toisin. Otsalaudat ymmärsimme toimittaa itse paikalle pellavaöljymaalilla maalattuna.

B. Huomioi jyrsijät, varsinkin jos asut maaseudulla, jossa näitä todennäköisesti liikkuu, sillä sitä ei asennustyössä automaattisesti huomioida. Meillä on nykyään räystään alla lautojen välissä olevien tuuletusrakojen päälle niitattu jyrsijäverkot. Eiväthän ne sieltä kauas näy, mutta olisi ne voinut asentaa sinne lautojen allekin.




perjantai 30. syyskuuta 2022

Pessimististä optimistiksi?

Tuo hetki, kun keität kriikunoista ensimmäistä kertaa mehua netistä löytyneen ohjeen mukaan ja kun huomaat, kuinka syksyinen aurinko paistaa juuri sillä hetkellä maa-artisokan kukkiin pöydällä. Juuri tuossa hetkessä otin tämän kuvan. Kukkien takana piilossa on aikamoinen järjestys, jota olen pienessä keittiössä oppinut pikkuhiljaa hallitsemaan.

Se, miten hyvinkin pessimistisestä ihmisestä, jonka juuret ovat missä muuallakaan kuin Puolangan pessimistisessä pitäjässä, rakentuu pikkuhiljaa optimisti; se on monen tekijän summa. Maallemuuton, oman yrityksen suoman vähemmän työmäärän ja ympäröivien ihmisten luomat puitteet ovat varmasti olleet tässä tärkeitä. Sen lisäksi olen kuitenkin tehnyt aivan valtavasti töitä itseni kanssa.

Olen luonteeltani kunnianhimoinen. Vasta viimeisten vuosien aikana olen ymmärtänyt, että voin valjastaa tuon kunnianhimon myös itseni kehittämiseen. Minun kunnianhimoni ilmentymä tässä kohtaa onkin: Iloinen, ehkä hieman höppänä, mutta olemuksellaan mukaansatempaava ja innostunutta ilmapiiriä levittävä mummeli. Luit oikein: mummeli. Minä nimittäin kunnioitan juuri mummeleita. Heissä asuu usein viisaus ja rauha.

P.S. Kuvan tabletti liittyy oleellisesti kuvaan, vaikka ei visuaalisesti olekaan toimivassa sijainnissa. Tabletissa oli ohje mehuun: mukaan tuli kriikunoiden lisäksi mustikoita ja raparperia. Mustikoita ei ollut, joten laitoin mustia viinimarjoja. Tuli ihan hyvää, mutta ei ehkä ihan parasta mehua, mitä olen eläissäni tehnyt. Seuraavalla kertaa enemmän kriikunoita ja mustaviinimarjojen sijaan niitä mustikoita.

P.P.S. Tämä on lähes täysin sama julkaisu kuin mitä kirjoitin tänään instagramin puolelle. Lukijan toiveesta yritän päivittää näitä kumpiakin väyliä aina mahdollisuuksien mukaan. 

torstai 29. syyskuuta 2022

Kun kaupunkilainen muutti maalle

Puut rätisevät uunissa ja ulkona sataa vettä. Tämä on se hetki, kun tartun koneeseen, istahdan ja kirjoitan kuulumisia. 

Viimeinen vuosi on ollut yhtä unelmien täyttymistä. Tunnistin sen, kun flunssa iski ja päätin viettää tuon flunssaisen päivän Unelmakarttakirjan parissa. Luin vuonna 2019 kirjaamiani unelmia. Olin todella äimistynyt, hämmästynyt ja epäuskoinen. Olenhan minä oman elämäni elänyt, tiennyt, että paljon tavoiteltuja asioita on toteutunut ja kaiken varmasti ymmärtänyt, mutta oli silti todella vaikea uskoa, että kirjaamani unelmat olivat lähes täysin toteutuneet. Myös sellaiset, joiden uskoin olevan loppuelämän prosesseja itsensä kehittämisen osalta. Koirakin meillä on viimein uutena perheen jäsenenä, kuten kuvasta näet!

Sitten oivalsin, miksi minulla on ollut myös vähän vaikeampaa. Suunta yritykseni osalta nimittäin puuttui. Suurin osa unelmistani olivat toteutuneet, mutta unelmani yritykseni osalta eivät olleet toteutuneet. Oivalsin nimittäin aika pian yrittäjäksi ryhdyttyäni, etten ole käsityöammattilainen enkä koe sisustussuunnittelua itsessään omakseni, sillä olen liiaksi ympäristönvaalija suunnitellakseni pääosin uutta.

Ymmärsin, että lopussa olen kuitenkin enemmän tietotyöläinen. Haluan auttaa ja jakaa tietoa vanhojen talojen kunnostajille. Haluan päästä mukaan aluekehittämisprojekteihin ja rakentaa ympäristöystävällisempää yhteiskuntaa. Ja näin maalla asuessani tunnen yhä vahvemmin, että haluan auttaa maaseutukuntia luotsaamaan kohti parempaa tulevaisuutta.

Viimeisen vuoden olen hakenut itseäni ja kerännyt rohkeuttani. Miettinyt keinoja ja varmasti prosessoinut asioita paljon alitajunnassa, sillä välillä olen ollut myös hyvin loppu, vaikken oikein edes tehnyt työpäivän aikana mitään mainittavaa. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna taisin tehdä paljonkin. Nykymaailman työelämän mittapuissa olin varmasti todella tuottamaton yksilö, mutta se onkin syy, miksi hakeuduin työllistämään itse itseni. Annan itselleni luvan olla välillä näennäisesti todella tuottamaton, sillä viimein tässä elämän vaiheessa olen ymmärtänyt olevani ihminen, joka saattaa prosessoida pitkään, mutta prosessin päätteeksi lopputuloksen saaminen voi olla hyvinkin pieni ja vaivaton pyrähdys.

Tämä blogikirjoitus on todella erilainen kuin viimeisimmät kirjoitukset. Päätinkin tämän myötä mullistaa niin blogiani kuin instagram-tiliäni. Tämä aluekehittäjä muutti nimittäin perheineen syrjäiselle maaseudulle. Tästä eteenpäin blogini ja instagram-tilini kertookin syrjäisellä maaseudulla asumisesta, vanhan talon ja pientilan kunnostamisesta ja maaseudun kehittämisestä. Siitä, kun haluaa elää vähemmällä enemmän. Omia havaintoja ja tunteita, kysymyksiä ja toivottavasti myös vastauksia teiltä. 

Koska minusta tuntuu, että blogillani ja instagram-tililläni on eri seuraajat, näiden sisällöt tulevat olemaan osin samat. Kenties instagrammin puolella tulee päivitettyä asioita useammin, ja kenties kirjoitusta tulee tänne blogiin enemmän. En tiedä, mutta katsotaan, mitä tuleman pitää.

Olen kiitollinen, kun olet täällä pitkänkin tauon jälkeen, ja vielä kiitollisempi tietenkin, jos ehdit kommentoida postaukseeni.

P.S. Ja mistä tämän blogipostauksen kirjoittaminen alkoi? Siitä, että päätin vastata kysymykseen, millaista on ollut asua maalla. En tainnut vastata siihen vieläkään, mutta ajatuksenani on siis vastata siihen tulevissa postauksissa. Mutta yhteenvetona voinee sanoa, että hyvälle on tuntunut; moni haave ja unelma on toteutunut ja uusi elämä maalla on löytänyt omat uomansa. On enemmän aikaa, vähemmän stressiä, enemmän terveyttä – ja mikä parhainta: enemmän sitä, mitä arvostaa elämässä. Nimittäin perheen kanssa vietettyä aikaa. Aikaa lapsille, ihan vain sellaisissakin tilanteissa, joissa pipot ovat aamulla hukassa. Kun väsyneenä ja stressaantuneena sitä kiukustui lapsen alkaessa pelleilemään esimerkiksi pipoa hakiessaan aamun tuoksinnassa. Nyt tämä äiti nauroi, sydämestään asti, haki kameran ja ikuisti tämän hassun ja rakkaan epelin sekä hetken. 

Sillä elämä on tässä, juuri tässä hetkessä, ja minä olen päättänyt nauttia siitä. Nimittäin juuri tästä hetkestä.

P.P.S Jos sinä asut maalla tai haaveilet maalle muutosta, olisi kiva kuulla, miksi olet muuttanut maalle - tai miksi haaveilet maalle muutosta? Olisi kiva kuulla, mitä te siellä päässä mietitte asiasta, sillä minä (ja varmasti moni maaseutukunta) miettin juuri nyt tätä asiaa.

maanantai 10. tammikuuta 2022

Paperitapettia vanhan torpan seinällä sekä kuulumisia

Kylläpä aika on vierähtänyt! Viimeisimmästä postauksesta on hyvinkin jo yli vuosi, ja tuossa vuodessa ehtikin tapahtua paljon. Nyt minulla on hyvä syy avata kuitenkin suuni täällä sosiaalisessa mediassa, sillä minulla on ihan ajankohtaista asiaakin, joka jotakuta siellä toisen puolen ruutua saattaa kiinnostaa - ja tämän lisäksi voinen kertoa lyhyesti, mitä tässä vuodessa on ehtinyt tapahtumaan.

Mutta ensin itse otsikkoon, eli tapetointiin. Torpan makuuhuoneet saivat nimittäin tapetit ylleen reilu vuosi sitten syksyllä. Seinillä on Gysingen paperitapettia. Tapetti on muovitonta, mutta tapetin pinnalla on ohut lakkakerros, joka suojaa paperitapettia ja helpottaa huomattavasti tapetointia. 

Jos sinua mietityttää tapetointi - eli osaisitko ja uskaltaisitko, vinkkaan lukemaan tässä samalla kirjoitukseni, jossa kerron niksejä tapetointiin. Kirjoitin myös aiheesta artikkelin Rakennusperinteen Ystävät Ry:n Tuuma-lehteen. Jos sinulle tulee kyseinen lehti, löydät jutun viime vuoden alkupuolen numerosta!

 

 

Tässä samalla voin lyhyesti kertoa myös kuulumisia vuoden 2021 varrelta. Tuohon vuoteen kuului rakennusrestauroinnin opintojen loppuunsaattaminen ja valmistuminen, vanhan kotimme myynti, muutto maalle torpallemme, irtisanoutuminen edellisestä työstäni ja oman yrityksen perustaminen sekä paljon, paljon, paljon töitä uuden kodin parissa. Voin siis rehellisesti sanoa, etten millään olisi ehtinyt päivittää blogia. Jätin myös muun sosiaalisen median päivitykset täysin taka-alalle ja pyhitin harvat vapaat hetket itselleni ja perheelleni. 



Viime vuonna päätin siis myös työllistää itse itseni. Tein sekä vanhan alan töitäni yhdyskuntasuunnittelun parissa (Suunnittelutoimisto Sinn), mutta kokeilin siipiäni myös restauroinnin ja vanhojen rakennusten sisustussuunnittelun saralla (Restaurointi Sinn). Sain hyvinkin kokea, kuinka tiukassa on käsityöläisen palkka - ja toisaalta huomasin olevani kuin kotonani tehdessäni virkamiesvuosien jälkeen konsulttina töitä julkiselle hallinnolle. Ensimmäinen vuosi olikin tutkiskelun aikaa, enkä kiirehtinyt tekemään päätöksiä tulevista askeleista - vaan päätin kerrankin kuunnella itseäni ja luottaa, että aika ja kohtalo kyllä näyttävät, mihin tieni vie.

Ja se vei hyvinkin eteenpäin. Tein töitä tutuille asiakkaille ja lopulta myös ihan uusille asiakkaille. Sain ymmärtää hyvin konkreettisella tasolla, että hyvin tehty työ palkitsee myös tulevaisuudessa. Ja niin lopulta restauroinnin osaamisenikin alkoi löytää oman uomansa. Ymmärsin, että en ole paras ja tehokkain toimimaan verstaalla, mutta voin käyttää osaamistani suunnitteluun ja muiden opettamiseen, opastamiseen ja neuvomiseen.

Niin, ja sitä on nyt saatavilla. Pääsen pitämään nimittäin kurssin vanhojen talojen sisustamisesta Sisustusakatemiassa! Luvassa on hyvin tiivis paketti, joka johdattaa opiskelijat ymmärtämään vanhojen rakennusten ominaispiirteitä. Tavoiteena on saada opiskelijat näin ymmärtämään, miten säilytetään vanhan rakennusken viehätysvoima ja miten huomioidaan rakennuksen historia. Mitä itse olen oppinut ja mitä tämäkin kurssi opettaa; tärkeintä on tietää, mistä löytää tietoa eri aihealueista jatkossa. Kurssi toteutetaan osin etänä ja osin paikan päällä Helsingissä. Jos siis kiinnostuit, lukaise lisää aiheesta Sisustusakatemian sivuilta! Mukaan mahtuu 16 opiskelijaa, joten ilmoittaudu hyvissä ajoin, jos halajat mukaan.

Että tällaisia kuulumisia! Paljon on siis tapahtunut, ja paljon jäi kertomatta. Kysynkin nyt samalla, kiinnostaisiko teitä kuulla, miten asuminen maalla on sujunut kaupungissa asuttujen vuosien jälkeen? Tai onko jotain muita aiheita, joista haluaisitte lukea tai nähdä kuvia?

Hyvää alkanutta Uutta Vuotta 2022 teille kaikille, ja toivottavasti kuullaan taas pian!

 


_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Löydät minut myös InstagrammistaFacebookista ja Pinterestistä!