Reilu puoli vuotta sitten suljin kaikki sosiaalisen median ovet. En pelkästään omiani, vaan lopetin myös instagrammin ja facebookin julkaisujen seuraamisen. Blogit olivat niin hyvin hiljentyneet, että sain näistä sopia annoksia sopivan harvaan. En kuitenkaan kommentoinut kuin muutamaan harvaan postaukseen, sillä siihen minulla ei ollut voimia. Seuraamani Youtube-kanavatkin olivat sen verran harvassa, että näiden harvojen videoiden seuraamista jatkoin. Poistin myös kaikki mahdolliset ilmoitukset puhelimestani. Jossain vaiheessa myös Whatsupin ilmoitukset.
Tein näin, koska sydämeni sanoi näin. Syitä oli monia, mutta tärkein syy oli, että päätös vain tuntui oikealle. Päätin palata takaisin, jos ja kun tuntuu, että nyt on hyvä.
Ensimmäisinä viikkoina otin puhelimen käteeni automaattisesti monta kertaa päivässä, vaikkei se soinut. Painelin avauskoodinkin ajatuksissani. Joskus olin jo aukaisemassa Instagrammia, kunnes huomasin, mitä olin tekemässä - ja suljin puhelimen.
Tuntui osin tyhjälle, koska tyhjille hetkille ei ollutkaan enää tarjolla oitis ärsykkeitä. Välillä teki mieli ottaa kuva jostain ihanasta näkymästä tai aikaansaannoksesta - ja jakaa kuva jonkun kanssa. Sitten mietin, miksi? Voinhan jakaa näkymän ilman kuvaa itseni kanssa - elää hetken täysillä aistein ilman kameran linssiä. Tai tarvittaessa voin huikata lapsille tai miehelle asiasta ja katselemme asiaa yhdessä - toista halaten ja yhdessä keskustellen.
Katselin ihmisiä kaduilla, julkisissa, kaupassa, kävelyllä, autossa, milloin missäkin. Puhelin, johon ennen puhuttiin, oli nyt laite, jota tuijotettiin - niskat notkolla ja aistit suunnattuna pieneen ruutuun. Tai jota kuunneltiin suuret korvalaput korvilla. Todella usein ja todella monessa paikassa. Samaan aikaan, kun minä kävelin ohi, he korkeintaan nostivat vähän katsettaan. Samaan aikaan minä näin kesän, kuulin linnut, ihmettelin autojen pärinää, katsoin pienten koululaisten seikkailuja, ihastelin ruskaa, katselin vanhoja rakennuksia uusin silmin, ja monesti olin omissa ajatuksissani. Välillä näin samanlaisia sielunkumppaneita, mutta usein näin heitä, joilla puhelin vei huomion aisteilta.
Totuuksia on monia ja jokaisella on vapaus tehdä omat ratkaisunsa. Sosiaalinen media tuo varmasti joillekin myös paljon ja on tuonut itsellenikin aivan valtavasti, mutta tämän puolen vuoden aikana mietin kuitenkin itse monta kertaa, haluanko enää palata sosiaaliseen mediaan. Jätettyäni somen huomasin nimittäin, kuinka paljon enemmän minulla oli aikaa, kuinka paljon paremmin olin läsnä, kuinka paljon paremmin voin - ja kuinka paljon paremmin ymmärsin, mikä juuri minulle on tärkeintä. Mietin myös itseäni tuon somen sisällöntuottajana. Haluanko viedä ihmisiltä aikaa siitä, että he eläisivät senkin hetken sitä oikeaa elämää - haluanko minäkin tuottaa ja tukea tuota someriippuvuutta, joka tuntuu olevan jo varsin yleistä?
Lopulta tulin siihen lopputulokseen, että jos voin antaa ja auttaa merkittävästi jotain seuraajaani, haluan tuottaa sisältöä. Halusin myös kuulla sosiaalisen median kautta niitä ystäviä ja sukulaisia, jotka asuvat kaukana ja joista en näin ollen kuule muuten kuin todella harvoin.
Tein paluuta asteittain - miettien samalla, mitä mistäkin haluan - tunnustellen, mille kanavan aukaiseminen tuntuu. Samaa tunnustelua teen tällä hetkellä tätä blogitekstiä kirjoittaessani. Minua jännittää, sillä edellisestä blogitekstistä on niin kauan. Mutta samalla minusta on aivan ihanaa kirjoittaa. Sillä minähän tykkään kirjoittaa. Minua jännittää myös siksi, että ajattelin paljastaa teille, mitä teen nykyään. Kerron sen hyvin tiiviisti, enempää selittämättä. Mutta kerron sen siksi, että tämä liittyy myös siihen, miksi päätin jatkaa sosiaalisessa mediassa.
Tadadadadadadaaaaaa....
OPISKELEN NYKYÄÄN RAKENNUSRESTAUROINTIA!
Ja siitä johdettuna: kanavani tulevat tästedes vahvasti liittymään tähän aihepiiriin. Tavalla tai toisella. Harvoin ja harkiten. Ajatellen vanhojen rakennusten kunnostajien tarpeita. Ehkä siis juuri sinua?
Mille teistä sosiaalisesta mediasta kirjoittamani kuulostaa? Onko jollain teistä käynyt samalla tavalla kuin minulla? Olisi kiva kuulla myös muiden kokemuksia nykyisestä maailmanmenosta - niin puolesta kuin vastaankin.
Kuvituskuvat nappasin tänä harmaana marraskuisena päivänä kotona. Olen opetellut räsymaton päättelyä (katkaistuista matoista). Kunnostanut vanhaa peiliovea, joka ostettiin naapurilta, kun purkivat sen ja paljon muuta vanhaa talosta pois. Onni onnettomuudessa on, että laitamme tuon oven tismalleen samalle paikalle, josta he sen purkivat - ja josta meidän samanmallinen ovi on joskus purettu. Historian kiertokulkua ja restaurointia sekin! Olen myös leikannut vanhaa fiikusta ja pistänyt muutamat oksat juurtumaan. Jos hyvin käy, saamme näistä opettajille joululahjat. Ja tottakai opiskelua; mm. värianalyysia ja pigmenttien sekoittelua.
P.S. Kaikesta huolimatta annan itselleni mahdollisuuden muutokseen. Voi siis olla, ettei sosiaalisen median kanavani enää herääkään henkiin, jos homma ei tunnu enää hyvälle. Tunnustelua ja oman tien löytämistä; sitähän tämä elämä on!
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
