sunnuntai 21. elokuuta 2016

Silmä tottuu ja mieli harjaantuu // Used to unfinished



Viimekertainen kirjoitukseni saattoi kirvoittaa joitain miettimään, olemmeko tulleet tien päähän torpan kunnostuksen kanssa. Ei, emme ole tulleet. Ei meidän jääräpäisyys sellaisessa antaisi periksi. Emme luovuta.

Sitten mietin, miten vanhan talon kunnostamista jaksaa. Onhan se aika järjetöntä. Mutta silti sitä tekee; itselläni on jo kolmas vanha puutaloasunto/-talo kunnostettavana. Miehelläni toinen.

Että jotain siinä sitten kuitenkin on, joka koukuttaa, kerta toisensa jälkeen? Ja joka kannustaa jatkamaan?



Sitten mietin, että mitäpä jos jakaisin näitä ajatuksia teidänkin kanssa, sillä joukossa saattaa olla niitä, jotka haaveilevat vanhasta talosta. Jotta he tietäisivät, mihin he ryhtyvät - ja miten siitä sitten kenties selviää ilman hermoromahdusta, taikka avioeroa. Ja ehkä postaus toimii tsemppinä myös heille, joilla myös moni asia on kesken; ette ole ainoita!

Ihan ensimmäiseksi mielestäni jopa tärkein asia. Vanhan talon kunnostaminen on prosessi. Siis aivan eri asia kuin pakettitalon rakentaminen ja vielä vähemmän kuin pakettitalon rakennuttaminen. Vanhan talon kunnostaminen vie aikaa. Sen kunnostamisessa tulee eteen IHAN VARMASTI yllätyksiä. Asiat eivät mene, kuten on suunniteltu. Kaikki ei ole valmista kahden vuoden päästä.



Edellä mainitun takia, voin täysin sydämin kertoa, että vanhan talon kunnostaminen tulee ottaa elämäntapana. Se on osa arkea. Oikeastaan se on koko loppuelämäsi. Alkupuristus tulee olemaan todennäköisesti pahempi, jos talo on ollut tyhjillään kauan - tai on päästetty huonoon kuntoon. Mutta ei se siihen alkupuristukseen jää, jos haluat tehdä asiat niin kuin vanhoissa taloissa on ennenkin tehty.

Kuten esimerkiksi: vanhoihin taloihin ei mielestäni saisi tuoda materiaalia, joissa lukee "huoltovapaa". Vanhan talon kunnossapitoon kuuluu, että siitä todella huolehditaan. Huoltovapaa tarkoittaa, että sitä ei voi huoltaa - ja kun se on tullut tiensä päähän, se todella vaihdetaan kokonaan. Esimerkkinä alumiiniset ikkunat vanhojen puisten ikkunoiden tilalle. Itkettää, mutta niin vain moni tekee. Sillä ne ovat todella huoltovapaat sen 20-30 vuotta, jonka kestävät.



Vanhan talon kunnostaminen on prosessi, jossa on erilaisia vaiheita. On haastavia ja on leppoisia, on palkitsevaa ja on puuduttavaa, on hikistä ja ruumiillista - mutta on paljon myös kirjapöytätyöskentelyä, kun etsit tietoa kirjoista ja netistä.

Mutta mikä tärkeintä?

Prosessissa pitää ymmärtää ottaa taukoja.



Nykyinen kaupunkikotimme on tästä hyvä esimerkki. Olemme remontoineet sitä vaiheittain - ja pitäneet taukoja. Tauko ei tarkoita paria viikkoa, vaan on voinut kestää vuodenkin. Ja kuulkaa; vaikka kuinka luulin, että olen tosi tarkka kaikesta kotonani, en ole sitä enää. Viiden vuoden siedätyshoidon tuloksena huomasin tässä yksi ilta viikolla itseänikin jokseenkin yllättävän asian:

Silmäni ovat tottuneet. En enää näe keskeneräisiä asioita. En enää jaksa stressata niistä. Tehdään, kun taas tuntuu sille, että on kiva tehdä. En enää pyytele anteeksi vieraille heti heidän tullessaan sisälle, että meillä on täällä niin moni asia kesken.

Tästä johdannaisena otin kuvia kodistamme; keräten kameraan asioita, jotka ovat meillä vielä kesken. Mutta joita ei oikeastaan enää edes huomaa. Ja tätä kirjoittaessa huomaan oikeastaan merkittävimmän keskeneräisen asian, joita en edes hoksannut kuvata; porraskäytävän. Kävin ottamassa siitäkin muutaman otoksen. Muistoksi. Porraskäytävää on rakennettu noin puolitoista vuotta, ja on se edelleen täysin kesken, mutta en edes huomannut sitä.



Eikä kyse ole nyt siitä, että jättäisimme nämä asiat tähän. Ei. Kyllä me ne teemme, mutta huilaustauko on tehnyt hyvää. Nyt kun katselen mm. vessaamme, alan innostua. Pyyhekoukut olisi kiva saada paikalleen. Peilikin olisi kiva olla seinällä nyt, kun sopiva löydettiin siihen viimein kesän kirppisreissulla. Ja lipaston laatikotkin olisi kiva saada paikalleen (pitää rakennella niitä uudelleen, sillä upotettu allas on nyt niiden tiellä).

Kun tulee tämä fiilis, tiedän, että ehkä me seuraavan vuoden sisällä nämä asiat tehdään. Ehkä! Saa nähdä!

Mikä auttaa jaksamaan?

Rakkaus vanhaa kohtaan. Historian havina. Ekologinen sydän. Kauneudesta nauttivat silmät. Halu touhuta. Tapa elää. Aikaansaannoksista nauttiva. Ja lopputulos kantaa!

Vanhan talon omistajana todennäköisesti myös muutut ja kehityt. Jos et muutu, on todennäköistä, ettet jaksa loppuun saakka. Hyvin harva nykyajan mukavuuksiin tottunut voi ymmärtää, kuinka paljon vanha talo tuo tullessaan tekemistä. Vanha talo ei ole tätä päivää. Siksi sen kanssa elämiseen opettelu vaatii meiltä monelta sopeutumista.


Mitä tuumitte? Siellä on varmasti monta vanhan talon omistajaa, mutta myös siitä haaveilijaa. Mitä olette tuumanneet viime postausteni jutuista - versus tämä juttu? Avasiko silmiä? Toivon tietenkin, että postaukseni kannustavat vaalimaan vanhaa ja haaveilemaan vanhasta talosta. Mutta samalla toivon täydestä sydämestä, että vanhaa taloa kunnostavat ymmärtävät pitää myös taukoja, hyväksyä keskeneräisyys ja tykätä touhuamisesta.

Riippukeinussa loikoiluun kun ei vain ihan joka päivä jää aikaa - varsinkin, kun ja jos on vielä muutamat pikku-puuha-petet jaloissa pyörimässä! Minulle sellaista päivää ei ole vielä suotu. Toisaalta: nautin enemmän touhuamisesta kuin riippukeinussa loikoilusta. Ja ehkä siinä se salaisuus piileekin: miksi jaksan tätä, kerta toisensa jälkeen, vuosi vuoden jälkeen!

P.S. Torpan alapohjan kunnostuksessa siirrytty hyvin hitaasti etenevään vaiheeseen. Siitä paremmin myöhemmin. Mutta niin: ei haittaa. Olen ollut ihan mielellään kaupungissa välillä. On niin helppoa, hih!





Our city home has many unfinished corners. But we have got used to it, and understand that it is really good way to think. Repairing old house is a process, which do not end. It is a way of life!



_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Alapohjan korjaus, osa 2 // Repairing the Base Floor, part 2



Kesän aikana mietin kaksikin kertaa, kuka hullu lähtee tekemään tällaista. Helpommalla ja kenties melkein (aika paljon liioteltuna) samalla hinnalla olisi päästy, jos oltaisiin tilattu nosturi ja siirretty talo uuteen paikkaan - uuden rossipohjan päälle. Mutta kuka sen nyt olisi tiennyt etukäteen? Ei kukaan.

Edellisessä postauksessa kerroin, kuinka aloitimme alapohjan rakentaminesen tyhjentämällä torpan tavaroista ja purkamalla lähes kaikki kiinteät rakenteet tieltä pois. Kyseiseen työvaiheeseen meni lähes kaksi työpäivää meiltä kahdelta.

Seuraavat kaksi työpäivää meni appiukolta lattilautojen irroittamiseen niin, että pontit säilyivät ehjänä - ja niin, että lattialaudat pystytään hyödyntämään uudestaan uudessa rakenteessa. Rautasaha oli hyvä apu; sillä naulat irti, jos ei muutoin laudat ehjänä lähteneet. Laudat numeroitiin, numerointi kirjattiin ylös muistikirjaan ja laudat kannettiin aittaan säilöön.


Rinnan lattialautojen irrottamisen kanssa revittiin miehen kanssa kutterilastujen, sammalten ja hiekkojen alta tuohikerrokset pois. Tuohta kerättiin alapohjasta yli kolme kuutiota kahden työpäivän aikana. Kaarnaa oli niin paljon, ettei naapurin mukaan tainneet torpparin omat koivut moista tuottaa. Samalla heitettiin ikkunoista ulos suurempia kiviä ja tiilipaloja.

Ajateltiin helpottaa hommaa, ja tilattiin paikalle imuriauto kera kahden työmiehen. Kaarnat sekä kivet ja tiilenpalat kaivettiin siksi ensin esille; imuriauton letku kun olisi tukkeutunut moisiin isoihin möhkäleisiin. Seuraavassa videoklipissä näkyy työtulos.


Imuriauto tuli ja meni - siis kävi. Pikaisesti. Pyyhkäisi pinnalta pois kutterilastut ja kevyimmät sammaleet. Emme olleet kovin onnellisia työmiesten tapaan suhtautua alapohjamme kunnostamiseen. Siihenhän pitäisi suhtautua intohimolla. Nähdä nyt ainakin hikeä. Nostaa lapiota. Ymmärtää, että nyt on rakas torppa kyseessä ja nuoren parin tiukille vedetyt pennit. Toisaalta olimme onnellisia, että lähtivät aamupäivän jälkeen iltapäivän kohteeseensa; eivät sopineet torpan tunnelmaan.


Myöntää kuitenkin täytyy: olimme onnettomia, sillä laskimme, että käynti tuli maksamaan meille noin 1500 euroa. Ja se on paljon se, ainakin meille. Toiveena oli, että tekisimme lomalla jotain muutakin kuin tyhjentäisimme alapohjaa. Meidän piti rakentaakin se.

Toisin kuitenkin sitten kävi. Viimeinen lomaviikkoni meni lapion varressa. Kolme kokonaista työpäivää kaksi miestä ja minä yhtenä naisena lapioimme tavaraa ulos. Yksi lepopäivä välissä, sillä muutoin olisivat voimat hyytyneet. Alapohja oli täynnä kiviä. Joka lapioniskulla iskit takuulla kiveen. Voin kertoa: ikinä en ole tehnyt mitään niin fyysesti rasittavaa työtä kuin niinä päivinä.

Mutta toisaalta: alapohja oli kostea ja haisi. Juuri sille, mille sisäilmassakin oli haissut. Alimmat tuohikerrokset olivat valkoisessa homeessa. Enää en epäröinyt oliko alapohjan korjaaminen turhaa. Ei ollut.

Kolman päivän jälkeen alapohja oli tyhjä hiekasta ja kivistä. Seuraava työvaihe oli kantaa kiviä takaisin sisälle. Tuettiin maapohjan päälle rakennettua uunirakennelmaa (ei siis mitenkään suurien kivien kuten yleensä asian on nähnyt tehtävän!) toivoen, että se maa-aines uunien alla pysyy harson ja suurten sekä pienten kivien avulla paikallaan. Tuettiin ulkoseiniä, sillä etenkin nurkissa kivet olivat liikahdelleet ulospäin. Kannettiin kiviä tulevan rossipohjan tueksi. Muotoiltiin pinta niin, että mahdollinen sadevesi kulkee alapohjasta pois. Tilattiin materiaaleja. Kärrättiin materiaaleja. Ja näin kului kaksi työpäivää.




Ja näihin kuviin päättyi oma lomani. Miehen loma jatkui, ja siitä sitten seuraavassa osassa. Mitä arvelette; saiko hän apuvoimien kanssa lattian paikalleen viimeisen kahden lomaviikon aikana? Heh. Minä toivoin, jos se saataisiin edes jouluksi valmiiksi.

P.S. Vaikka oma kokemuksemme imuriautosta ei ollut paras mahdollinen, olen kuullut monen suusta toista. Voi kuitenkin todeta, että tekniikkaa käyttävissä työmiehissä on eroja, joten jos joku suosittelee joitain tekijöitä, kuunnelkaa heitä. Pelkkä auto ei riitä; tarvitaan myös miehen voimaa sekä lapiota, jos maa on vähänkin tiiviimpää.


Look at what we found ander the floor! And imagine the mass under the floor, which we shoveler away. It was such a thing to do - but we did it!

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!


maanantai 8. elokuuta 2016

Alapohjan korjaus, osa 1 // Repairing the Base Floor, part 1





Kesän suurin pelko oli alapohjan korjaukseen ryhtyminen. Päätettiin lopulta siirtää aloittaminen loppukesään; "Ei menisi koko kesä rakentaessa. Ja jos muttia tulisi matkaan, kärsittäisiin niistä sitten talvella, eikä kesällä niinkään."

Tässä postauksessa lähtölaukaus korjaukseen: mille näytti ennen kuin hommaan ryhdyttiin ja mitä löytyi purkaessa. Ihan itsellemmekin muistoksi, ja kuten siskoni poika tuumasi jossain vaiheessa korjausta: "Te ootte rikkonu tän talon!"

Seuraavissa postauksissa kerron siis torppamme alapohjan korjauksesta; maanvaraisesta alapohjasta rakennetaan rossipohja. Syistä ja arkkitehdin tekemistä korjaussuunnitelmista kerroin enemmän mm. tässä postauksessa.

Tuvan panelit revittiin pois, jotta saatiin lattialaudat irrotettua ehjinä pois seuraavassa vaiheessa.
Panelien alta löytyi persoonallinen vihreä muovitapettiseinä sekä hiiren kakkaa niin vaan paljon.

Listojen alta löytyi puolestaan hiirien kulkureittejä, niitäkin niin vaan paljon.
Keittiö purettiin myös tottatoki pois. Aika paljo oli senkin uumenissa sellaisia likaisia juttuja.




Keittiökaapiston takaseinä sekä lattia olivat onneksi hyvässä kunnossa. Vähän toki lahoakin. Hiirenkakkaa oli taas niin vaan paljon.

Toisen kammarin lattilautojen alta paljastui ensi näkemältä paljon kutterilastua. Kutterilastujen alla oli koivun tuohta isoina levyinä. Nuo ruskeanmustat levyt ovat siis tuota tuohta.

Tuvan lattia oli korjattu viimeksi 1964 väliin jätetyn lehtileikkeen perusteella.
Kiettiökaappien takaa löytyi uudempaa tuotantoa. Hiiret olivat nauttineet siitäkin osansa.

Toisen kammarin lattian alta löytyikin jotain aivan muuta kuin kutterilastua.

Alapohjan syvemmistä uumenista löytyi markan kolikko vuodelta 1942. Meinasimme ensin, että nyt löytyi jotain arvokasta. Appiukko tarkisi asian; euron arvoinen kolikko.
.
Eli muisto meille ja teille: meillä oli joskus asuttava torppa. Nyt tätä kirjoittaessa sitä ei ole. Vain taivas siis tietää, milloin palaamme takaisin tilaan, jossa voimme kävellä torpan tuvan lattioilla. Vai voisimmeko luovuttaa? Myydä koko työmaa pois...

Tätä kirjoittaessa on siis jokseenkin väsynyt olo koko hommaan, mutta pakkohan minun on näitä tänne päivittää. Joku päivä vielä nauran tällekin tilanteelle. Vai naurankohan?

Jatkan rakenteellisista löydöistä sitten seuraavalla kertaa. Ja siitä, miten tuo maa tuolta saatiin pois pihalle. Ja se se onkin sitten hikinen kertomus!


We started repairing the base floor of our summer home. These pictures show what we found, mouse's poo, coins, old newspaper, tiles, stones, soil, moss - for example. Luckyly we did'd find much rotten wood!



_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!




perjantai 5. elokuuta 2016

Mielialat lautasella, osa VI // Healthy Me





Toukokuun puolivälissä tuli täyteen kolme kuukautta rajoitetun ruokavalio-kuurin aloittamisesta. Kyllä jännitti mennä nyt toistamiseen vastaanotolle; ollaanko onnistuttu ja jäävätkö tietyt aineet lopullisesti panna-listalle, kuten epäilin?

Tulokset lyhyesti ja ytimekkäästi: mahalaukku, suolisto ja itse asiassa koko kroppa lihaksia lukuun ottamatta voivat vallan hyvin. Ei enää mitään matalalentoa vaan ihan normaalia lentoa! Lihasten tilaa ihmeteltiin, mutta tultiin siihen tulemaan, että ihan jo niskojen jumi edellisen viikonlopun ikkunankunnostuskurssin jäljiltä saattoi olla syynä kyseiseen tilaan. Munuaiset olivat vielä toipuvassa tilassa, mikä kuulemma oli normaalia; palautuu hitaammin kuin suolisto.

Ruoka-aineita läpikäydessä oli huojennus myös suuri; pannalistalle jäivät vain laktoosi, vehnä ja soija.

Voitteko kuvitella, kuinka onnellinen olin?


Pari päivää elin onnellisuuden tilassa, mutta sitten aloin miettiä muiden ihmisten reaktioita. Kolmen kuukauden kuurin aikana olin jo saanut selitellä asiaa: Ei mulla ole keliakiaa, mutta vehnä ei vain sovi mulle. Selittelyn makua. Nirppanokka. Hänellekö ihan erilliset ruuat tarvitsee valmistaa? Näin todella moni tuntuu ajattelevan, ainakin hiljaa mielessään - mutta miksi?

Olisiko asenne toinen, jos länsimaisen lääketieteen omaava lääkäri olisi todennut minulla olevan keliakia?

Päätin, että sanon vastedes, että noudatan keliaakikon ruokavaliota. En valehdellut, mutta huomasin, että minut otettiin vakavammin.

Tämä kirjoitus on kirjoitettu todellakin pari päivää analyysin jälkeen. Toivon, että jaksan ja ehdin kirjoittaa vielä päätösosan, jossa kerron kokemuksia siitä, miten olo kehkeytyi, kun aloin lisätä ruokavalioon pikkuhiljaa myös muita ruoka-aineita. Sitä ennen voi olla, että postailen jo jostain aivan muusta.. Vaikka tärkeän asian äärellä ollaankin, alkaa jo tehdä mieli kirjoittaa muustakin...

... kuten nyt vaikka alapohjan korjaamisesta. Eikö mulla olekin kivat jutun aiheet? Olette kyllä melkoisia te, jotka näitä luette! Naurahdus ja syvä kiitoskumarrus!



MSAS-analysis really worked! I feel healthy now by avoidin only wheat, lactose and soy. Really happy now!



_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!

maanantai 1. elokuuta 2016

Mielialat lautasella, osa V // Wheat everywhere!




Huhtikuun alussa aloitin uudet työt. Muutos oli suuri pelkästään siinä mielessä, että oli kyseessä varsin erilainen työkenttä kuin mihin minua oli viimeiset kymmenen vuotta koulittu. Olin kuitenkin superonnellinen uudesta työstä, mikä varmasti toi paljon lisävoimia. Mutta kyllä kaiken opettelu veikin voimia. Olin iltaisin superväsynyt.

Toinen suuri muutos oli, että työmääräni lähes tuplaantui; kun olin tätä ennen tehnyt kolmepäiväistä työviikkoa, aloitin nyt viisipäiväisen työviikon. Samoin lapset saivat opetella uuden rytmin. Olin siis superväsynyt viitenä iltana viikossa sekä lauantaisin - ihan vain työviikosta ja stressin purkaantumisesta. Ja niin olivat lapsetkin.

Superväsyneenä illat tuntuivat menevät hujauksessa, eikä aikaa ollut käydä monessa kauppaa - saati leipoa. Tein ruokaa itselleni töihin kuitenkin, väkisin. Töissä yritin selitellä monta viikkoa milloin kenellekin, miksi en lähde lounaalle ja syön omia eväitä. Yritin välttää mielikuvaa syrjään vetäytyvästä uudesta työntekijästä - ja harmitti aivan todella paljon, kun kaikki lähimmät työkaverini kävivät juuri lounasravintoloissa syömässä. Toki osa söi eväitä, mutta eivät ne ihmiset, joihin olisi työn puolesta hyvä tutustua paremmin. Toisaalta kiireisinä iltoina ymmärsin niin täysin niitä, jotka käyvät lounasravintoloissa; omien ruokien kokkaaminen pitkien työpäivien päätteeksi tuntui vähintääkin työlle.

Muutamat kerrat kävin kuitenkin lounaalla; asiakas- ja sidosryhmätapaamisten yhteydessä tuntui melkein siltä, että oli pakko. Noina päivinä elin pääosin salaatilla (vihreällä), keitetyillä kananmunilla ja mitähän ituja ja siemeniä ravintoloilla oli minulle tarjota. Nälkä oli jo lounaan jälkeen, joten pähkinäpussit oli äkkiä koluttu loppuun.

Huomasin olevani täysin outolintu myös kokouksissa. Kokouksia, seminaareja ja koulutuksia tupsahteli kalenteriini useammaksi päivää viikossa, ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta; tarjolla oli vehnäpullaa, vehnäsämpylöitä, harvemmin ruisleipää, ja kakkuja. Muutaman kerran tapahtui ihmeitä; hedelmälohkoja ja marmeladikarkkeja kahvin kera.

Toki en ilmoitellut ruokarajoitteistani etukäteen muutoin kuin sitä erikseen pyydettäessä; koin sen vielä enemmän korostavan omaa erikoisuuttani. Aina sain kysyä, onko maito laktoositonta. Yleensä vastattiin kyllä, mutta myöhemmin huomasin, että oli ollut vähälaktoosista - kun mahassa alkoi nipistellä ja välillä lujaakin. Muutaman ei-toivotun nipistelyn jälkeen päätin juoda kahvini mustana, jos en nähnyt, mistä tölkistä tavaraa kaadettiin kannuun.

Yksi kerta mietin, että säästyn valtavalta määrältä kaloreja, kun kieltäydyn kokonaan kokoussyömisistä. Tavoitteenahan tässä ei missään nimessä ole ollut laihtua - vaan saada hyvä olo. Jos olisin kuitenkin joka päivä popsimassa valkoista vehnää muodossa tai toisessa kera merkittävän rasvamäärän, olisi paino voinut hyvinkin lähteä nousuun. Aikaa kun ei ollut enää liikkuakaan niin paljon kuin ennen. Ja se jos joku kismitti minua usein; yksi paineiden purkukeino liikunta kun on ollut itselleni monta vuotta elinehto.

Huhtikuu oli kaikkinensa siis haastava kuukausi. Maha toimi kyllä paremmin kuin ennen kuurin aloittamista - mutta jotenkin heikommin kuin maaliskuussa. Mietin syitä; stressi, ajoittaiset poikkeukset ruokavaliossa (lounaat ja kahvittelut työn yhteydessä), huhtikuun alussa aloitettu B-vitamiinitablettien syöminen... En ehtinyt leipoa, enkä käydä monessa kauppaa, minkä seurauksena tyydyin kauraleipään, joka on "kuorrutettu" ruisjauhoilla. Olisiko niin pieni annos riittänyt olon heikentymiseen? En tiedä. Toisaalta mietin, missä kunnossa vatsani olisi ollut ja miten mieleni olisi kestänyt kaiken myllerryksen, jos olisin elänyt normaalilla, siis entisenkaltaisella, ruokavaliolla...?

Olin siis lopulta tyytyväinen tilanteeseen, vaikka välillä harmittikin vehnäkulttuurin keskellä eläminen.

P.S. Kuvassa kuukauden ainoa ruokaan liittyvä kuva aiemmin jo julkaistuja nuotioretkikuvia lukuun ottamatta. Sisko oli tehnyt mahtavan synttärikakun pojalleen! Eikä minua harmittanut ollenkaan, että en saanut syödä sitä. Outoa, mutta totta - kuin kirkon rotta.

I just noticed how much people use products with wheat! Lunches, coffee breaks, meetings, Birthday partys... Lunches were little difficult, because you really need something to eat during work days and work trips - but surprisingly it was not so difficult to say no to coffee breads, cakes and cookies. Because I know how it would influence on me. I am so proud of myself!





_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Mielialat lautaselta, osa IV // Stop of blowing the nose



Kuukausi uudella ruokavaliolla, ja tuntemukset olivat osin jopa epäuskottavat. Huomasin esimerkiksi yksi ilta, että en ole niistänyt enää ties kuinka moneen päivään. Tätä ennen minulla oli aina nenäliina matkassa ja niistin tuon tuostakin. Eihän sitä itse huomaa, mutta kun pikkuveijarimme alkoi kaivaa paitani sisältä tai taskuistani papereita ja leikki niistävänsä (leikki, joka toistui ja toistui), heräsin ensi kertaa tilanteeseen: Niistän kyllä varmaan harvinaisen paljon.

Samaan aikaan, kun kissa saapui taloon, loppui minulla niistäminen. Pelkäsin kissaa hankittaessa, että saattaisin olla allerginen. Tämän testin valossa en tainnut olla.

Ilmavaivat olivat jo tipotiessään. Maha toimi hyvin ja suolistokin sen tarkemmin erittelemättä. Nälkää en kokenut enää, vaan osasin syödä oikeita määriä ja ilmeisesti se alkoi sulaakin elimistössä kuten piti. Suorastaan ihmeellistä.

Vietin maaliskuun pääosin kotona irtisanomisen jälkeen, mikä helpotti syömisiä; pystyi vaikuttamaan ruuan sisältöön harvinaisen hyvin. Emme käyneet kylässä juurikaan, ja jos vierailuja tuli join vain kahvit ja yleensä ilman maitoa. Kotiin tultua oli usein kova nälkä. Opin ottamaan kassiini mukaan pähkinäpussin. Tästä poikkeuksena Jonnan luona kyläily; Jonna osasi sattuneesta syystä kysyä ruokarajoitteitani ja niin hän loihti meille ihanat tarjoiltavat ja ihan meidän molempien masuille sopivat.

Torpalla tein useamman kerran juustoisen parsa-kukkakaali-paprikapaistoksen (vähensin tästäkin reseptistä huomattavasti kerman ja juuston määriä). Opin käyttämään laktoositonta koskenlaskijaa kasviskeitoissa (tässä perunan korvasin muilla kasviksilla). Äitini puolestaan toi meille tullessaan yksi viikonloppu ihanan kaurajauhoista valmistetun marjapiirakan. Ruuanlaitto ja leivonta eivät tuntuneet enää niin vaikealle. Kasvisliemet ja muut valmissekoitukset korvasin aina omilla, ns. puhtailla, mausteilla. Kotona ollessa oli aikaakin, joten mikäs siinä; leivoin ja kokkasin ilomielin!

Palmusunnuntaina muut puputtivat pääsiäismunia. Minä katsoin vierestä, ja otin tarvittaessa kaapista laktoositonta tummaa suklaata ja vedin sitä naamariin kyllä jo enemmänkin kuin levyllisen viikossa.

Uusi ruokavalio alkoi olla peruskauraa, mikä näkyy myös ajankohdan kuvavalikoimassa; ei yhtään kuvaa ruuasta tai ruuan laitosta - saati keittiöstä. Valitsin näin ollen kuvan kissasta; vertauskuvana niistämisen loppumiselle...!

After one month of new diet I noticed  that I do not blow my nose all the time. This was nice to notice, because we got cat at the same time, and I was afraid of being allergic to cats. The fear was pointless! My stomach felt good - and I felt good too. 




_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!




tiistai 14. kesäkuuta 2016

Mielialat lautasella, osa III // After getting fired



Kaksi viikkoa analyysin jälkeen minua todellakin koeteltiin:

"Loma meni. Teimme melkoisesti töitä kesäkodin pihamaalla, ja kulutus oli kova - samoin makean himo. Huomasin, että pelkkä tumma laktoositon suklaa ei riittänyt. Tai riitti se, kun muuta en syönyt, mutta söin sitä sitten liikaa. Nyt on tumman suklaan kiintiö täynnä.

Maaseudulla huomasin, että erikoisruokavalion kanssa oli hieman haastavaa. Leipä osoittautui jälleen kulmakiveksi; kauraleipää ei löytynyt valmiina mistään. Lähikaupoissa tarvittavien raaka-aineiden tarjonta oli puolestaan haastava leivän valmistukseen. Keksin kuitenkin tehdä kaura-maissi-siemensämpylöitä. Opettelin käyttämään leivinuunia leivän valmistuksessa, ja onnistuin! Menivät hyvin alas, vaikka loppuivat kyllä taas liian nopeasti.

Seuraavalla kerralla muistan varustautua paremmin pitkiin maaseutujaksoihin.

Maha ja suolisto ovat alkaneet kuitenkin toimia hyvin. Olen oikeasti yllättynyt.

Eilen sain tietää radikaaleja uutisia, joita olen jollain tavalla odottanut viimeiset kaksi kuukautta. Minut irtisanotaan työstäni. Työolosuhteista johtui siis tammikuun alussa oleva pahoinvointi. Ja tästä seurannaisena lähdin myös terveysanalyysiin; jotta jaksaisin vaikeassa tilanteessa paremmin.

Ja mitä? Olen pysynyt ihmeen tasapainoisena. Itkenyt oikeastaan vain uutiset saatuani. Sen jälkeen ihmetellyt elämän menoa. Ihmetellyt. Ja taas ihmetellyt.

Mutta olo on kerrassaan vapautunut. Helpottunut. Tätä pelkäsin. Tätä odotin. Tämän sain.

Olen onnellinen. Lautasmalli varmasti auttaa, mutta niin auttaa myös se, että en enää kannattele liian painavaa painolastia olallani."

Kuvat nappasin kyseisen viikon arkistoista. Tässä vaiheessa harjoittelin vielä vihannesten monipuolisempaa käyttöä ruuan laitossa, kun tavoitteena oli tehdä ruokia ilman perunaa. Kovin moni  kasvisruokaohje sisälsi paljon rasvaa, kermaa ja juustoa, ja näin toimivat pikemminkin lisukkeena kuin perunan korvaajana. Tästä muutamaa viikkoa myöhemmin keksin kuoria ja lohkoa vihanneksia keraamiseen pataan, ja sitten laitoin leivinuuniin hautumaan - eikä sekaan tarvinnut välttämättä laittaa kuin vähän öljyä ja mausteita. Hyvää tuli - ja etenkin punajuuresta sai ihania ruokia aikaan!

Tämän jälkeen löysin myös kivan reseptin vehnättömien, kaurajauhoista valmistettujen kaurapikkuleipien leipomiseen; hyviä ja toivat toivottua vaihtelua tummalle suklaalle.



I was fired after two weeks of starting the new diet. I'm not sure, but the new diet seemed to help me.  The new situation didn't look so bad at all. 




_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!