perjantai 23. syyskuuta 2016

Ullakon toiletti // Attic Toilet




Muutama postaus sitten kerroin, kuinka sitä jotenkin turtuu keskeneräisyyteen. Yksi keskeneräisyys on todellakin ollut meidän ullakon vessa. Kun muutimme ullakon makkareihin nukkumaan aikalailla tarkalleen ottaen vuosi sitten, meillä oli vessassa olemassa vain lattia, katto ja seinät. Kului tovi, ja saimme maalattua seinät (Uulan värikartasta sävy 1018 Pilvi). Kului taas muutama kuukausi, ja saimme vessanpöntön (vanhasta vessasta säästetty, vanha Arabian pönttö), kaapin (tori.fi-löytö parilla kympillä) ja vanhan altaan vanhoine hanoineen (Wanhan Wallankumouksesta) paikalleen, mutta sitten odotettiinkin putkimiestä.

Kun vesi alkoi kulkea, tuntui kovin luksukselle. Se, että vessassa ei ole valoa tai lipaston laatikoita paikallaan, tuntui kovin epäoleelliselle. Puhumattakaan nyt listoista.



Yksi päivä löysin kuitenkin saunan varastoista (uus)vanhan kirppikseltä aikoinaan ostetun lampun, ja saatiin vessaan valoa. Eihän se täydellinen ollut, mutta valoa ja ilman kauppareissua tai rahan vaihtoa päästiin. Viime kesänä löydettiin kirppikseltä peili, joka nojasi kallellaan lipaston päällä odottaen seinälle kiinnitystä taas muutaman kolme kuukautta. Pyyhkeen koukutkin löysin jemmasta; otin ne talteen ennen ullakon purkua, vanhan ullakon vessasta nekin.  Mutta niidenkin tehtävänä oli pyöriä vessan lipaston päällä yli puoli vuotta.



Edellispäivänä mies puhui minut ympäri niin, että peili käännettiinkin pystyasentoon. No miksi? No siksi tietenkin, ettei seinään tarvitse porata reikää. Reiän saaminen seinään on meillä varsinainen haaste siis, vuodesta toiseen.

Eilen porattiin kuitenkin reiät seinään. Kyllä, ja nyt pyyhkeet voi ripustaa kuivumaan koukkuihin, ei enää listassa törröttävään naulaan.



Ovilistat ovat vielä rempallaan. Lipaston laatikoita ei ole vieläkään sahattu ja paikkailtu niin, että ne saataisiin paikoilleen. Eikä vessan päähän rakennettua kaappia ole saatettu loppuun; hyllyt puuttuvat, yksi ikkunaruuduista puuttuu ja maaliakin kokonaisuus kaipaisi. Mutta kaappi on erittäin toimiva maalien ja maalaamiseen tarvittavien tarvikkeiden (ja mm. hyttysverkkojen...) säilytyspaikka.



Olen kuitenkin kovin onnellinen, että meillä on pyyhekoukut! Ja näyttää ihan sille, että tavarat ovat paikallaan (lukuun ottamatta ikkunakaapin epämääräistä rykelmää huoneen takaosassa). Ja mikä oli paras motivaattori viedä viimeistelyjä eteenpäin? No tietenkin se, että meille on tulossa nyt viikonloppuna tyttären synttäreille vieraita. Ja ihan oikeasti sellaisia vieraita, jotka eivät tunne meitä, joten minulla ihan tosissaan tuli huoli, mitä he ajattelevat meistä, kun joka paikassa makaa jokin taulu, peili, naulakko, lamppu tai laatikko - odottamassa sijoitusta paikalleen.





Kulunut viikko on siten pyhitetty sellaisille pikkujutuille, jotka ovat vain jääneet kiireen jalkoihin. Viimeistelyä ja järjestelyä. Miehelle viikko on ollut paha paikka: hän on huokaillut ja jälleen huokaillut, kun kovalla työllä ja tuskalla tasoitettuihin, maalattuihin ja tapetoituihin seiniin on hän marttyyrina joutunut poraamaan reikiä. Elämä on välillä raastavaa.

Mutta minun mielestä: virkistävää saada jotain (lähes) valmistakin aikaiseksi! Niin virkistävää, että tilasin jopa ihan uudet hamam-pyyhkeet ullakon vessaa piristämään. Huomasin, että meillä ei yksinkertaisesti riitä käsipyyhkeitä kolmeen vessaan. Vielä ne odottavat postin automaatissa hakijaansa, sillä hakija on edelleen kipeä. Ei ilmeisesti tässä viikon sisällä ikinä kunnolla parantunut, tai sai sitten uuden flunssan, kun ei levännyt kerralla ja kunnolla.

Tänään siis levätään, ja huomenna juhlitaan! Pysykää terveinä, tai jos pöpö on iskenyt, toivon, että saatte rauhassa levätä ja parannella itsenne kerralla kuntoon!

P.S. Ullakon tilanteen maaliskuussa 2015 näet tästä ja syyskuun 2015 tilanteen tästä. Huomaan: sen jälkeenhän on tapahtunut paljon!



Our toilet at the attic floor is almost ready!



_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

101 tavoitetta elämälle // 101 goals to my life



Olen miettinyt ihan hirmuisesti viime aikoina. Miettinyt omaa elämää, toisten elämää, omaa käytöstäni, toisten käytöstä, ajan kulua, lasten kasvua, lasten kipuilua, lasten aitoa elämäniloa ja toisaalta lasten joskus jyrkkääkin jyrkempää surua, noin nyt esimerkiksi. Miettinyt jossain määrin jopa liikaa.

Olen lukenut Konmaria ja tyhjentänyt kaappeja.

Olen lukenut jokaisen päivän aloitukseksi Sisäistä voimaa.

Olen miettinyt, mikä on tällä hetkellä tärkeintä elämässä. Mistä voisin luopua, jotta jaksaisin paremmin? Kuinka paljon on hyvä uhrata aikaa ja voimia toisille? Milloin on hyvä ajatella vain itseään? Ja milloin on aikaa puolisolle? Ja annanhan lapsilleni varmasti kaiken, mitä pystyn antamaan?

Olen joutunut epäasiallisen käytöksen kohteeksi. Miettinyt, miksi toinen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Olen yrittänyt pysyä lujana. Ajatellut, että hänellä on jokin asia elämässään huonosti. Yrittänyt hymyillä hänelle joka kerta kohdatessamme. Yrittänyt ymmärtää, mutta en provosoitua.

Olen kuunnellut, kuinka ihmiset puhuvat selän takana. Olen yrittänyt pysyä tällaisista tilanteista kaukana. Välillä sortunut. Olen ihmetellyt, miksi ei puhuta suoraan. Olen saanut vastauksen, ja jälleen kerran ihmetellyt.

Olen nähnyt, kuinka jotkut ovat pahoittaneet mielensä. Olen miettinyt, miksi näin kävi, ja mitä voisin tehdä. En ole löytänyt ratkaisua. Ainakaan vielä.

Minusta on kerran sanottu, että minulla on taipumus tarttua epäkohtiin.

Taitaa olla juuri näin.

En kuitenkaan pysty korteillani pelastamaan maailmaa. Mutta pystyn vaikuttamaan omaan tapaani toimia - välillä epäreilussakin maailmassa.

Pystyn hymyilemään, ja siten kenties saamaan toisenkin hymyilemään. 

Pystyn ajattelemaan positiivisesti, ja kenties sitä kautta valamaan toisillekin parempaa tapaa suhtautua vastoinkäymisiin.

Pystyn muuttamaan asioita omassa elämässäni, mikä voi kannustaa muitakin tekemään samoin. 

Pystyn asettamaan tavoitteita omalle elämälleni 
- ja niin pystyt sinäkin!



Päätin kirjoittaa 101 tavoitetta elämälleni. Pystynkö siihen? No tietenkin pystyn! Jos haluan.

Ja pystynkö aina hymyilemään ja ajattelemaan aina positiivisesti? Tai saavuttamaan kaikki 101 tavoitetta?

No en. Ymmärrän aina vain paremmin, että vastoinkäymiset kuuluvat elämään, ja välillä on yksinkertaisesti vaikeaa, ja näinä hetkinä on hyväkin näyttää surulliset tunteensa. Eikä 101 tavoitteen saavuttaminen ole tärkeintä, vaan se matka niihin tavoitteisiin. Ja minä voin päättää itse, milloin olen sillä matkalla. Ehkä jo tänään? Käyttäisin tämänkin flunssaisen sairastelupäivän positiivisten asioiden miettimiseen; en huonossa olossa vellomiseen!

Onko muilla samanlaisia ajatuksia ilmassa? Onko teistä kukaan kirjannut tavoitteitaan ylös konkreettisesti - ja lukenut niitä jälkikäteen ja tuumannut miten kävi?

P.S. Idean 101 tavoitteen kirjaamiseen löysin Vastaisku ankeudelle -blogista, josta löytyy niin paljon muutenkin hyviä aineksia hyvään elämään. Suosittelen!




I just decided to list 101 goals to my life. What do you think about it?




_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!

tiistai 6. syyskuuta 2016

Alapohjan korjaus, osa 4 // Repairing the Base Floor, part 4


Samalla kissanluukkujen porausten kanssa, rakennettiin rossipohjaa. Rossipohjan rakentaminen aloitettiin oikeastaan paikkauksella. Osa alimmista hirsistä oli lahonnut. Ei onneksi mikään niinkään puhkilahonnut, vaan pintalahoa. Lahot osat suhuuteltiin moottorisahalla irti ja tilalle veisteltiin puupalikoita. Lahot otettiin pois, ettei tarjottaisi turhaan hyviä oloja hevosmuurahaisille. Lisäksi lahot kohdat eivät olleet kovin kantavia rossipohjaa rakentaessa. Eli näin ollen saatiin tukevaa pintaa rossipohjan rakenteelle. Tämän jälkeen huoneita kiertämään rakennettiin ns. kehikko, johon rakennelma saatiin tasaisesti kiinnitettyä.

Rossipohjan alaosan rakenteet päätettiin tehdä painekyllästetystä puusta, jota löytyi torpan varastoista, edellisen omistajan ostamana. Säästettiin tällä taas euroja, ja idolimme Panu Kaila toteaa, että on ihan ok käyttää painekyllästettyä alapohjarakenteissa.

Alapohjassa oli tätä ennen lattialautojen alla vain yhdet hirret, jotka kelluivat maapohjan päällä, mutta ko. hirret olivat kaikki hyvin erimuotoisia ja -laatuisia, joten niiden kanssa olisi mennyt turhan paljon aikaa. Saimme hirsistä hyviä paikkapaloja, kun ja jos joskus korjaamme saunan, aitan ja navetan hirsiä. Nyt lattian alle rakennettiin uusi rakenne uusista puista, jotka ostimme lähisahalta. Vinkki muuten: kannattaa kysyä puutavaraa sekä vanhanaikaisia listoja suoraan sahoilta! Ovat monesti huomattavasti halvempia ja valikoima listoissa on monesti huomattavasti parempi kuin perusrautakaupoissa.


Rossipohjan rakentamisessa meni aikaa useampi viikko. Minä väsyin, enkä jaksanut olla lasten kanssa keskenään kuin viikon. Toisen viikon mies seilasi kodin ja torpan väliä, ja kolmannella viikolla hänenkin työt alkoivat, jolloin työtä jatkettiin viikonloppuisin. Ja silloinkin välillä vain päivän viikossa:



Rossipohjan rakenteita jatkettiin.



Tiivistettiin hirren ja kehikon väliset raot pellavariveellä, jotka suojattiin metalliverkolla hiiriltä.


Harjattiin maanpinta mahdollisimman puhtaaksi lahoavasta maa-aineksesta.



Aseteltiin harso pohjalle. Tästä vaiheesta en tykännyt. Muovia. Harson pitäisi kuitenkin päästää kosteus läpi. On kuin verkkoa. Harson tarkoitus on pitää maa-aines erossa harson päälle tulevasta lecasorasta.



Ja sitten alettiin asentaa rossipohjan alalaudoitukselle tukilautoja.



Kissanluukutkin jossain vaiheessa saivat betonia ympärilleen; saatiin neliön muotoiset luukut.



Hitaasti, mutta varmasti työ eteni! Ja näissä viimeisimmässä tilannekuvissa näkyy tämän hetkinen vaihe, jossa olimme siis viime viikonloppuna. Työn aloittamisesta oli tässä kohtaa kulunut puolitoista kuukautta.

Alkuperäiseen suunnitelmaan olemme tehneet sen verran muutoksia, että rakennamme lattiaan luukut alapohjaan, mikä helpottaa alapohjan tarkistusta tulevaisuudessa. Lisäksi eristepaksuus tulee olemaan pienempi kuin suunnitelmassa oli tavoitteena, mutta tämän jouduimme tekemään pakon edessä. Lisäksi olemme näillä näkymin luopumassa saha-kutterisekoituksesta eristeenä, sillä selluvillan eristearvot ainakin näillä tiedoin paremmat; jospa näin voittaisimme vähän enemmän lämpöä puolellemme, kun jouduimme tinkimään eristepaksuudesta. Ensi viikonloppuna jatkuu rossipohjan alalaudoituksen tukilautojen asentaminen - ja sitten lacasoraa päälle.

Tavoitteena on edelleen joulu; katsotaan, miten käy!



Our project has progressed again, piece by piece. 
Now we have base floor structures almost ready; only planking and insulations are lacking!


_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!



perjantai 2. syyskuuta 2016

Alapohjan korjaus, osa 3 // Repairing the Base Floor, part 3






Alapohjan korjauksen kenties yksi tärkeimmistä vaiheista: kissanluukut. Alapohjammehan oli erittäin tuulettumaton tätä ennen. Täynnä maata vain. Mies täryytteli kissanluukkuja sokkeliin useamman päivän ajan muiden töiden ohessa. Työhön toi mukaan kivaa lisähaastetta kivet; saada sitten kivien väliin sopivaan kohtaan juuri se oikean kokoinen luukku. Lopussa kiitos seisoi: kaikille neljälle sivulle saatiin kullekin kaksi kissanluukkua, ja kaikki silmämääräisesti jokseenkin nätissä paikkaa ja sopusuhdassa keskenään.

Kissamme totesi kissanluukut todella hyväksi keksinnöksi. Kipitti luukusta sisälle ja teki jätöksensä sinne sopivan kuohkeaan kohtaan. Totesimme kissalle, ettei näin saa tehdä - mutta niin se vain teki toisenkin kerran. Toruessamme hän vain painoi silmät kiinni - ja antoi mennä.

Mietin, miksi näiden nimi on kissanluukku? Ei kai nyt sentään siksi, että se kissa pitäisi sitä käymälänään? Pyydystäisi nyt mielummin vaikka  hiiriä.

Kissanluukut saivat päälleen väliaikaiset verkot, ja myöhemmin niihin valettiin betonista suorakulmaisemmat seinämät. Vielä odottelemme itse luukkujen kanssa, mutta verkot ovat. Ja tuuli käy, mikä on hyvä. Alapohja on yllättävän kostea vieläkin.




Our project has progressed piece by piece. We have among other things drilled so called "cat windows". Now the air changes hopefully at the base floor enough - and ensures for its part, that the indoor air is also good!


_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!





sunnuntai 21. elokuuta 2016

Silmä tottuu ja mieli harjaantuu // Used to unfinished



Viimekertainen kirjoitukseni saattoi kirvoittaa joitain miettimään, olemmeko tulleet tien päähän torpan kunnostuksen kanssa. Ei, emme ole tulleet. Ei meidän jääräpäisyys sellaisessa antaisi periksi. Emme luovuta.

Sitten mietin, miten vanhan talon kunnostamista jaksaa. Onhan se aika järjetöntä. Mutta silti sitä tekee; itselläni on jo kolmas vanha puutaloasunto/-talo kunnostettavana. Miehelläni toinen.

Että jotain siinä sitten kuitenkin on, joka koukuttaa, kerta toisensa jälkeen? Ja joka kannustaa jatkamaan?



Sitten mietin, että mitäpä jos jakaisin näitä ajatuksia teidänkin kanssa, sillä joukossa saattaa olla niitä, jotka haaveilevat vanhasta talosta. Jotta he tietäisivät, mihin he ryhtyvät - ja miten siitä sitten kenties selviää ilman hermoromahdusta, taikka avioeroa. Ja ehkä postaus toimii tsemppinä myös heille, joilla myös moni asia on kesken; ette ole ainoita!

Ihan ensimmäiseksi mielestäni jopa tärkein asia. Vanhan talon kunnostaminen on prosessi. Siis aivan eri asia kuin pakettitalon rakentaminen ja vielä vähemmän kuin pakettitalon rakennuttaminen. Vanhan talon kunnostaminen vie aikaa. Sen kunnostamisessa tulee eteen IHAN VARMASTI yllätyksiä. Asiat eivät mene, kuten on suunniteltu. Kaikki ei ole valmista kahden vuoden päästä.



Edellä mainitun takia, voin täysin sydämin kertoa, että vanhan talon kunnostaminen tulee ottaa elämäntapana. Se on osa arkea. Oikeastaan se on koko loppuelämäsi. Alkupuristus tulee olemaan todennäköisesti pahempi, jos talo on ollut tyhjillään kauan - tai on päästetty huonoon kuntoon. Mutta ei se siihen alkupuristukseen jää, jos haluat tehdä asiat niin kuin vanhoissa taloissa on ennenkin tehty.

Kuten esimerkiksi: vanhoihin taloihin ei mielestäni saisi tuoda materiaalia, joissa lukee "huoltovapaa". Vanhan talon kunnossapitoon kuuluu, että siitä todella huolehditaan. Huoltovapaa tarkoittaa, että sitä ei voi huoltaa - ja kun se on tullut tiensä päähän, se todella vaihdetaan kokonaan. Esimerkkinä alumiiniset ikkunat vanhojen puisten ikkunoiden tilalle. Itkettää, mutta niin vain moni tekee. Sillä ne ovat todella huoltovapaat sen 20-30 vuotta, jonka kestävät.



Vanhan talon kunnostaminen on prosessi, jossa on erilaisia vaiheita. On haastavia ja on leppoisia, on palkitsevaa ja on puuduttavaa, on hikistä ja ruumiillista - mutta on paljon myös kirjapöytätyöskentelyä, kun etsit tietoa kirjoista ja netistä.

Mutta mikä tärkeintä?

Prosessissa pitää ymmärtää ottaa taukoja.



Nykyinen kaupunkikotimme on tästä hyvä esimerkki. Olemme remontoineet sitä vaiheittain - ja pitäneet taukoja. Tauko ei tarkoita paria viikkoa, vaan on voinut kestää vuodenkin. Ja kuulkaa; vaikka kuinka luulin, että olen tosi tarkka kaikesta kotonani, en ole sitä enää. Viiden vuoden siedätyshoidon tuloksena huomasin tässä yksi ilta viikolla itseänikin jokseenkin yllättävän asian:

Silmäni ovat tottuneet. En enää näe keskeneräisiä asioita. En enää jaksa stressata niistä. Tehdään, kun taas tuntuu sille, että on kiva tehdä. En enää pyytele anteeksi vieraille heti heidän tullessaan sisälle, että meillä on täällä niin moni asia kesken.

Tästä johdannaisena otin kuvia kodistamme; keräten kameraan asioita, jotka ovat meillä vielä kesken. Mutta joita ei oikeastaan enää edes huomaa. Ja tätä kirjoittaessa huomaan oikeastaan merkittävimmän keskeneräisen asian, joita en edes hoksannut kuvata; porraskäytävän. Kävin ottamassa siitäkin muutaman otoksen. Muistoksi. Porraskäytävää on rakennettu noin puolitoista vuotta, ja on se edelleen täysin kesken, mutta en edes huomannut sitä.



Eikä kyse ole nyt siitä, että jättäisimme nämä asiat tähän. Ei. Kyllä me ne teemme, mutta huilaustauko on tehnyt hyvää. Nyt kun katselen mm. vessaamme, alan innostua. Pyyhekoukut olisi kiva saada paikalleen. Peilikin olisi kiva olla seinällä nyt, kun sopiva löydettiin siihen viimein kesän kirppisreissulla. Ja lipaston laatikotkin olisi kiva saada paikalleen (pitää rakennella niitä uudelleen, sillä upotettu allas on nyt niiden tiellä).

Kun tulee tämä fiilis, tiedän, että ehkä me seuraavan vuoden sisällä nämä asiat tehdään. Ehkä! Saa nähdä!

Mikä auttaa jaksamaan?

Rakkaus vanhaa kohtaan. Historian havina. Ekologinen sydän. Kauneudesta nauttivat silmät. Halu touhuta. Tapa elää. Aikaansaannoksista nauttiva. Ja lopputulos kantaa!

Vanhan talon omistajana todennäköisesti myös muutut ja kehityt. Jos et muutu, on todennäköistä, ettet jaksa loppuun saakka. Hyvin harva nykyajan mukavuuksiin tottunut voi ymmärtää, kuinka paljon vanha talo tuo tullessaan tekemistä. Vanha talo ei ole tätä päivää. Siksi sen kanssa elämiseen opettelu vaatii meiltä monelta sopeutumista.


Mitä tuumitte? Siellä on varmasti monta vanhan talon omistajaa, mutta myös siitä haaveilijaa. Mitä olette tuumanneet viime postausteni jutuista - versus tämä juttu? Avasiko silmiä? Toivon tietenkin, että postaukseni kannustavat vaalimaan vanhaa ja haaveilemaan vanhasta talosta. Mutta samalla toivon täydestä sydämestä, että vanhaa taloa kunnostavat ymmärtävät pitää myös taukoja, hyväksyä keskeneräisyys ja tykätä touhuamisesta.

Riippukeinussa loikoiluun kun ei vain ihan joka päivä jää aikaa - varsinkin, kun ja jos on vielä muutamat pikku-puuha-petet jaloissa pyörimässä! Minulle sellaista päivää ei ole vielä suotu. Toisaalta: nautin enemmän touhuamisesta kuin riippukeinussa loikoilusta. Ja ehkä siinä se salaisuus piileekin: miksi jaksan tätä, kerta toisensa jälkeen, vuosi vuoden jälkeen!

P.S. Torpan alapohjan kunnostuksessa siirrytty hyvin hitaasti etenevään vaiheeseen. Siitä paremmin myöhemmin. Mutta niin: ei haittaa. Olen ollut ihan mielellään kaupungissa välillä. On niin helppoa, hih!





Our city home has many unfinished corners. But we have got used to it, and understand that it is really good way to think. Repairing old house is a process, which do not end. It is a way of life!



_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Alapohjan korjaus, osa 2 // Repairing the Base Floor, part 2



Kesän aikana mietin kaksikin kertaa, kuka hullu lähtee tekemään tällaista. Helpommalla ja kenties melkein (aika paljon liioteltuna) samalla hinnalla olisi päästy, jos oltaisiin tilattu nosturi ja siirretty talo uuteen paikkaan - uuden rossipohjan päälle. Mutta kuka sen nyt olisi tiennyt etukäteen? Ei kukaan.

Edellisessä postauksessa kerroin, kuinka aloitimme alapohjan rakentaminesen tyhjentämällä torpan tavaroista ja purkamalla lähes kaikki kiinteät rakenteet tieltä pois. Kyseiseen työvaiheeseen meni lähes kaksi työpäivää meiltä kahdelta.

Seuraavat kaksi työpäivää meni appiukolta lattilautojen irroittamiseen niin, että pontit säilyivät ehjänä - ja niin, että lattialaudat pystytään hyödyntämään uudestaan uudessa rakenteessa. Rautasaha oli hyvä apu; sillä naulat irti, jos ei muutoin laudat ehjänä lähteneet. Laudat numeroitiin, numerointi kirjattiin ylös muistikirjaan ja laudat kannettiin aittaan säilöön.


Rinnan lattialautojen irrottamisen kanssa revittiin miehen kanssa kutterilastujen, sammalten ja hiekkojen alta tuohikerrokset pois. Tuohta kerättiin alapohjasta yli kolme kuutiota kahden työpäivän aikana. Kaarnaa oli niin paljon, ettei naapurin mukaan tainneet torpparin omat koivut moista tuottaa. Samalla heitettiin ikkunoista ulos suurempia kiviä ja tiilipaloja.

Ajateltiin helpottaa hommaa, ja tilattiin paikalle imuriauto kera kahden työmiehen. Kaarnat sekä kivet ja tiilenpalat kaivettiin siksi ensin esille; imuriauton letku kun olisi tukkeutunut moisiin isoihin möhkäleisiin. Seuraavassa videoklipissä näkyy työtulos.


Imuriauto tuli ja meni - siis kävi. Pikaisesti. Pyyhkäisi pinnalta pois kutterilastut ja kevyimmät sammaleet. Emme olleet kovin onnellisia työmiesten tapaan suhtautua alapohjamme kunnostamiseen. Siihenhän pitäisi suhtautua intohimolla. Nähdä nyt ainakin hikeä. Nostaa lapiota. Ymmärtää, että nyt on rakas torppa kyseessä ja nuoren parin tiukille vedetyt pennit. Toisaalta olimme onnellisia, että lähtivät aamupäivän jälkeen iltapäivän kohteeseensa; eivät sopineet torpan tunnelmaan.


Myöntää kuitenkin täytyy: olimme onnettomia, sillä laskimme, että käynti tuli maksamaan meille noin 1500 euroa. Ja se on paljon se, ainakin meille. Toiveena oli, että tekisimme lomalla jotain muutakin kuin tyhjentäisimme alapohjaa. Meidän piti rakentaakin se.

Toisin kuitenkin sitten kävi. Viimeinen lomaviikkoni meni lapion varressa. Kolme kokonaista työpäivää kaksi miestä ja minä yhtenä naisena lapioimme tavaraa ulos. Yksi lepopäivä välissä, sillä muutoin olisivat voimat hyytyneet. Alapohja oli täynnä kiviä. Joka lapioniskulla iskit takuulla kiveen. Voin kertoa: ikinä en ole tehnyt mitään niin fyysesti rasittavaa työtä kuin niinä päivinä.

Mutta toisaalta: alapohja oli kostea ja haisi. Juuri sille, mille sisäilmassakin oli haissut. Alimmat tuohikerrokset olivat valkoisessa homeessa. Enää en epäröinyt oliko alapohjan korjaaminen turhaa. Ei ollut.

Kolman päivän jälkeen alapohja oli tyhjä hiekasta ja kivistä. Seuraava työvaihe oli kantaa kiviä takaisin sisälle. Tuettiin maapohjan päälle rakennettua uunirakennelmaa (ei siis mitenkään suurien kivien kuten yleensä asian on nähnyt tehtävän!) toivoen, että se maa-aines uunien alla pysyy harson ja suurten sekä pienten kivien avulla paikallaan. Tuettiin ulkoseiniä, sillä etenkin nurkissa kivet olivat liikahdelleet ulospäin. Kannettiin kiviä tulevan rossipohjan tueksi. Muotoiltiin pinta niin, että mahdollinen sadevesi kulkee alapohjasta pois. Tilattiin materiaaleja. Kärrättiin materiaaleja. Ja näin kului kaksi työpäivää.




Ja näihin kuviin päättyi oma lomani. Miehen loma jatkui, ja siitä sitten seuraavassa osassa. Mitä arvelette; saiko hän apuvoimien kanssa lattian paikalleen viimeisen kahden lomaviikon aikana? Heh. Minä toivoin, jos se saataisiin edes jouluksi valmiiksi.

P.S. Vaikka oma kokemuksemme imuriautosta ei ollut paras mahdollinen, olen kuullut monen suusta toista. Voi kuitenkin todeta, että tekniikkaa käyttävissä työmiehissä on eroja, joten jos joku suosittelee joitain tekijöitä, kuunnelkaa heitä. Pelkkä auto ei riitä; tarvitaan myös miehen voimaa sekä lapiota, jos maa on vähänkin tiiviimpää.


Look at what we found ander the floor! And imagine the mass under the floor, which we shoveler away. It was such a thing to do - but we did it!

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!


maanantai 8. elokuuta 2016

Alapohjan korjaus, osa 1 // Repairing the Base Floor, part 1





Kesän suurin pelko oli alapohjan korjaukseen ryhtyminen. Päätettiin lopulta siirtää aloittaminen loppukesään; "Ei menisi koko kesä rakentaessa. Ja jos muttia tulisi matkaan, kärsittäisiin niistä sitten talvella, eikä kesällä niinkään."

Tässä postauksessa lähtölaukaus korjaukseen: mille näytti ennen kuin hommaan ryhdyttiin ja mitä löytyi purkaessa. Ihan itsellemmekin muistoksi, ja kuten siskoni poika tuumasi jossain vaiheessa korjausta: "Te ootte rikkonu tän talon!"

Seuraavissa postauksissa kerron siis torppamme alapohjan korjauksesta; maanvaraisesta alapohjasta rakennetaan rossipohja. Syistä ja arkkitehdin tekemistä korjaussuunnitelmista kerroin enemmän mm. tässä postauksessa.

Tuvan panelit revittiin pois, jotta saatiin lattialaudat irrotettua ehjinä pois seuraavassa vaiheessa.
Panelien alta löytyi persoonallinen vihreä muovitapettiseinä sekä hiiren kakkaa niin vaan paljon.

Listojen alta löytyi puolestaan hiirien kulkureittejä, niitäkin niin vaan paljon.
Keittiö purettiin myös tottatoki pois. Aika paljo oli senkin uumenissa sellaisia likaisia juttuja.




Keittiökaapiston takaseinä sekä lattia olivat onneksi hyvässä kunnossa. Vähän toki lahoakin. Hiirenkakkaa oli taas niin vaan paljon.

Toisen kammarin lattilautojen alta paljastui ensi näkemältä paljon kutterilastua. Kutterilastujen alla oli koivun tuohta isoina levyinä. Nuo ruskeanmustat levyt ovat siis tuota tuohta.

Tuvan lattia oli korjattu viimeksi 1964 väliin jätetyn lehtileikkeen perusteella.
Kiettiökaappien takaa löytyi uudempaa tuotantoa. Hiiret olivat nauttineet siitäkin osansa.

Toisen kammarin lattian alta löytyikin jotain aivan muuta kuin kutterilastua.

Alapohjan syvemmistä uumenista löytyi markan kolikko vuodelta 1942. Meinasimme ensin, että nyt löytyi jotain arvokasta. Appiukko tarkisi asian; euron arvoinen kolikko.
.
Eli muisto meille ja teille: meillä oli joskus asuttava torppa. Nyt tätä kirjoittaessa sitä ei ole. Vain taivas siis tietää, milloin palaamme takaisin tilaan, jossa voimme kävellä torpan tuvan lattioilla. Vai voisimmeko luovuttaa? Myydä koko työmaa pois...

Tätä kirjoittaessa on siis jokseenkin väsynyt olo koko hommaan, mutta pakkohan minun on näitä tänne päivittää. Joku päivä vielä nauran tällekin tilanteelle. Vai naurankohan?

Jatkan rakenteellisista löydöistä sitten seuraavalla kertaa. Ja siitä, miten tuo maa tuolta saatiin pois pihalle. Ja se se onkin sitten hikinen kertomus!


We started repairing the base floor of our summer home. These pictures show what we found, mouse's poo, coins, old newspaper, tiles, stones, soil, moss - for example. Luckyly we did'd find much rotten wood!



_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!