Niin koitti aika viimeisen postauksen aiheena omavaraisuuden kehittäminen yhteistuumin muiden bloggaajien kanssa. Syksy oli erittäin kiireinen, mikä on näkynyt täällä blogissakin. Kaupunkikodissa tapahtui pieni äksidentti, mikä aiheutti lisätöitä normaaliin. Torpalla puolestaan tekemistä riitti sadon korjuun ja tuvan maalausten merkeissä. Mutta näin lokakuun alussa voin todeta, että aika hyvin sain kaiken muun touhun lomassa myös satoa talteen - ja suuri osa on mennyt myös suoraan suusta alas.
Päätin, etten lähdekään kertomaan tässä, mitä kaikkea olen kerännyt kesän ja syksyn aikana talteen - paitsi lopussa yhteenvetona. Päätin kertoa ajatuksistani, mitä tässä syksyn mittaan on noussut mieleen - juuri omavaraisuuden ja itse tekemisen osalta.
Omavaraisuuden tavoittelu vaatii aivan älyttömän paljon töitä. Tietenkin aina voi mennä sieltä, missä aita on matalin - mutta minä en ole siinä paras mahdollinen esimerkki, vaan kurkottelen mielummin tähtiä taivaalta. Kun kunnianhimoon lisää sen, että meillä on vanha kunnostettava torppa kera vanhan ränsistyneen pihapiirin, vanha - osin onneksi jo remontoitu - 150 neliön puutaloasunto kaupungissa, kaksi lasta ja kummallakin perheen aikuisella suhteellisen paljon ottavat päivätyöt, voin kertoa, että olen kerran jos toisenkin kokenut riittämättömyyden tunnetta kuluneen syksyn aikana.
Olen lukenut blogeja, joissa on jätetty päivätyö ja päätetty elää hitaammin. Miettinyt, onko siinä se ratkaisu. Kun on kuitenkin opiskellut monta vuotta ja tehnyt töitä saavuttaakseen sen, minkä on saavuttanut ja nauttiikin siitä pääosin, en ole kokenut tätä ratkaisua oikein omanani. "Nauttinut pääosin" -sanavalinta siksi, että riittämättömyyden tunne nousee päivätyössäkin valitettavan usein esille.
Olen miettinyt, onko meidän mitään järkeä ylläpitää kahta vanhaa taloa. Miettinyt kaupunkikotimme myyntiä. Mutta sitten ei: olemme tehneet tämänkin puolesta niin paljon töitä ja kodista on tullut niin rakas, etten pysty. Arkemme pyörii kaupungissa myös niin mahtavan mutkattomasti; lyhyt matka töihin, kokouksiin, juna-asemalle, päiväkotiin, neuvolaan ja harrastuksiin. Lähes kaikkialle - paitsi torpalle, jonne onkin sitten pidempi matka taivaltaa.
Kaksi lasta. Niistä en nyt luopuisi ikänä kuunaana. Mutta riittämättömyyden tunne kulminoituu etenkin heihin. Miten minusta niin usein tuntuu sille, ettei minulla ole aikaa touhuta heidän kanssaan? Pari viikkoa sitten sovittiin, että lelujen järjestelyn jälkeen, pidetään ne järjestyksessä. Jos lupaus toteutuu, pelaan lasten kanssa joka päivä yhden lautapelin. Yhden lautapelin ja kaksi viikkoa: olen pelannut kolme lautapelia, vaikka lapset ovat pitäneet lupauksensa. Parempi tietenkin kuin ei mitään, mutta lapsen muistuttaessa lautapeleistä, jotka olen auttamattomasti tosiaan unohtanut kaiken kiireen keskellä, voitte uskoa sen tunteen. Sen riittämättömyyden tunteen.
Olen miettinyt omaa ajankäyttöäni. Mihin minulla menee aika; niin töissä kuin vapaa-ajallakin? Olen jättänyt sosiaalisen median käytön minimiin. Postannut ehkä pari kuvaa viikonloppuna instagrammiin, jolloin aikaa on vähän enemmän. Blogiin kirjoittamisesta olen vain haaveillut. Facebookissa käynyt lähinnä työasioiden takia. Monena iltana olen ihmetellyt, miten en tänäänkään ehtinyt liikkua ollenkaan - ja joskus lähtenyt siinä vaiheessa juoksulenkille, kun on niin paljon ottanut pannuun.
Riittämättömyys on siis ollut läsnä. Erittäin paljon ja erittäin voimakkaasti. Tämän riittämättömyyden keskellä on mielessä käynyt monta kertaa, soveltuuko omavaraisuuden tavoittelu nykyisellä tasolla mitenkään nykyiseen elämäntilanteeseemme.
No: eihän se sovi.
Jos järkeviä ollaan, meidän olisi vähintäänkin järkevä palkata siivoaja kaupunkikotiin pesemään pinnat kerran viikossa, meidän olisi todellakin järkevää palkata työmiehet tekemään loput remontit kotona loppuun - ja isoimpiin remontteihin palkata torpallekin lisätyövoimaa, ja jos nyt järkeviä ollaan, olisi nykyiset viljelyalat erittäin järkevä supistaa pariin viljelylaatikkoon - ja olla niihin tyytyväinen.
Miksi kirjoitan tätä? Ehkä siksi, että uskon, että joku muukin perheenäiti kokee näitä riittämättömyyden tunteita. Varsinkin, kun sosiaalinen media jotenkin pursuaa superihmisten superkokemuksia; on niin maittavaa itse tehtyä ruokaa lautasella ja tuoreet pullat nostettu uunista, kasvimaalta on löytynyt niin mehevä kurpitsa, metsästä mahdottomasti sieniä, ja mitä vielä: koti kiiltää puhtauttaan!
Ovatko nämä sosiaalisesta mediasta poimitut onnistumisen jyvät sitten totta? No ovat tietenkin - mutta eiväthän ne mitenkään kokonaisia totuuksia ole; vain poimintoja siitä arjesta ja juhlasta. Kun nämä kuitenkin kaikki yhdessä vilisevät instagram-feedissä, tuntuu, että kaikilla muilla asiat luistavat niin paljon paremmin ja itse asiassa koko ajan sekä kaikilla elämänhaaroilla, vaikka totuus on, että katselen eri ihmisten eri saavutuksia ja erinäisinä hetkinä.
Mitä olen oppinut kuukauden pohdinnoistani? Ainakin sen, että elän yltäkylläisen arjen keskellä; minulla on niin paljon kaikkea hyvää, etten oikein ehdi nauttia siitä kaikesta, vaan se kaikki hyvä jopa väsyttää. Jostain olisi syytä karsia. Toisaalta taustalla on unelmia, joista en halua karsia. Toisaalta on periaatteita, joista joustaminen tuntuu haastavalle, kuten siivoajan tai remppareiskan palkkaaminen. Kaikesta tästä johtuen olen miettinyt, että tämän yltäkylläisyyden keskellä omavaraisuuden tavoittelu on ollut ainakin tänä vuonna yhtälössä liian raskas lenkki. Yritän muistaa nämä syksyn väsymyksen hetket, kun ensi keväänä suunnittelen kasvimaata.
Miksi väsymys omavaraisuuteen kulminoitui juuri syksyyn? Taustalla oli monta asiaa, mutta ehkä keskeisin oli se, että kesä oli jälleen mahdottoman kuiva, minkä takia kaikki sato kypsyi käytännössä vasta syksyksi. Syksyksi, jolloin päivätyöt alkoivat ja jolloin kaupunkikodissamme sattui ja tapahtui. Tämän takia päätinkin, että ensi keväänä satsaan entistäkin enemmän siihen, että saamme satoa jo kesällä. Siihen lienee monia eri keinoja, mutta haluan nauttia sadosta jo aiemmin ja tuoreena.
Ja ei, luovuta en, eh-hei! Ei ole minun tapaistani. Tapaistani on ennemminkin etsiä ratkaisuja.
Toinen konkreettinen asia, mitä olen päättänyt, on sosiaalisessa mediassa vietetyn ajan edelleen vähentäminen. Siellä viettäminen kun ei ole missään vaiheessa ollut korkeilla tavoitteissani. Jos se luo iloja ja mielenkiintoisia lukukokoemuksia, miksi ei? Mutta jos se luo riittämättömyyden tunnetta ja jopa väsymistä jatkuviin kauniisiin kuviin sekä asetelmiin, miksi joo? Sosiaalisen median kanavista en kuitenkin luovu, mutta päätän, että käytän niihin vain tietyn ajan viikosta, ja se on sitten siinä. Nautin tyhjistä hetkistä kuunnellen ääniä ympärilläni ja haistellen tuoksuja, havannoiden ihmisiä ja eloa. En täytä sitä tyhjää hetkeä etsimällä siihen täydellistä täytekuvavirtaa.
Ja sen olen oppinut, että vauhtia tulee hidastaa, ja tässä tapauksessa etenkin torpan korjaamisen vauhtia. Tämä toki on haastavaa, sillä korjattavaa riittää, ja aina tulee myös yllättäviä korjaustarpeita - mutta ehkä juuri siksi. Niiden yllättävien korjaustarpeiden takia; niillekin tulee varata aikaa.
Olen ennenkin ollut kasvokkain samankaltaisten tunteiden kanssa. Syytä on siis hyvä etsiä myös itsestään - ja ainakin sitä kunnianhimoa jossain kohtaa vähän pyörtää. Mutta näitä tunnelmia avatessani olisi kiva tietää, onko siellä langoilla samankaltaisia tuntemuksia? Ja miten olette niiden kanssa päässeet eteenpäin? Ja mistä kenties löysänneet?
Ja lopuksi: mitä kaikkea sain aikaan omavaraisuuden osalta syksyllä:
Perunat, porkkanat, salaatit, pinaatit, mustajuuret, lehtikaalit: on pääosin nostettu maasta sitä mukaa kuin on syöty. Porkkanoista tein tosin vähän sosetta jouluista porkkanalaatikkoa jo silmällä pitäen. Mustajuuria vielä säästelen. Nyt saimme leivinuunin toimimaan, joten luvassa on syksyn viikonlopuille paistettuja mustajuuria. Lehtikaaleihin iski etanat, minkä takia jouduin poimimaan kaikki jäljelle jääneet talteen. Pesin, kuivasin ja pakastin pakastepusseihin - talteen talven varalle.
Punajuuret:
suuremmat järkäleet keitin etikkapunajuuriksi, suuri osa ollaan syöty ruuan kera paistettuina ja osan keitin ja soseutin jouluista punajuurilaatikkoa suunnitelleen. Kellariin näitä ei riittänytkään - toisin kuin aluksi ajattelin.
Sipulit: kuivasin ensin saunan ulkoseinällä, sitten leivinuunin päällä, ja nyt niistä osa odottaa pärekoreissaan ja osa letitettynä skafferin seinällä. Sipulisato oli erittäin huono verrattuna edellisen vuoden satoon.
Herneet: osa syötiin, suurin osa pakastettiin ryöppäyksen jälkeen. Osa myös kuivatettiin tulevaa satoa ajatellen.
Härkäpavut: sato jäi erittäin laihaksi, ja kypsyi kuin yllättäen. Keitin ja soseutin pavut kaiken kiireen keskellä. Nyt ne odottavat laittajaansa pakkasessa.
Kesäkurpitsat:
Tein jälleen kerran köyhän miehen kurkkusalaattia, ja pienen osan on syöty ruuan kera. Sato jäi vaisuksi.
Avomaan kurkut: Kurkut riittivät juuri ja juuri salaattiin ja leivän päälle. Suolakurkut jäivät vielä haaveeksi.
Jättikurpitsat: Vain yksi - ja sekin pienen pään kokoinen! Ymh. Ei siis onnistunut. Tämä ainokainen odottaa jääkaapissa. Teen piirakan tai keiton siitä, ja kuoren säästän pihakoristeeksi.
Kuukausimansikat, puna- ja mustaviinimarjat, karviaiset:
Poimittu, puhdistettu ja pakastettu pakasterasioihin. Mehumarjoja ei saatu ollenkaan talteen; sato oli näin ollen heikompi kuin aiempina vuosina.
Vadelmat: Voi laskea kahden käden sormilla, kuinka monta syötiin. Eli erittäin huono sato.
Omenat: Kesäomenia syötiin jonkin verran. Syys- ja talviomenat olivat ihan syötyjä ilmeisesti pihlajanmarjakoin toimesta. Osasta tein pitkän seulan jälkeen hieman omenasosetta, mutta suurin osa päätyi kompostiin ja eläimille. Onneksi saimme isovanhemmilta hienoja omenoita, joita olemme syöneet, juoneet ja pakastaneet.
Tomaatit: Tomaatit
kypsyivät vain pieneltä osin kesällä, suuremmalta osin syksyllä - ja suurimmilta osin jäivät ulkona
kasvulaatikoissa kypsymättä. Kypsiä tomaatteja syötiin heinäkuun puolivälistä lähtien, ja syyskuun alussa pistin suurehkon satsin soseeksi ja pakkaseen. Saimme raa'at tomaatit onneksi juuri ennen ensimmäistä yöpakkasta talteen. Pakkasin tomaatit pahvilaatikoihin, jotka jätin pienesti
raolleen ja laitoin laatikon hieman viileämpään paikkaan kuin huoneilma
(meillä skafferi). Nopeasti kypsyväksi haluamani tomaattien joukkoon olen laittanut omenan ja nostanut huoneilmaan kypsymään. Vieläkin meillä on siis hyvin tomaatteja, ja määrästä päätellen niitä riittää vielä pitkälle lokakuuhun.
Yrtit: Aika vähäistä, mutta jotain olen saanut kuivattua. Kun leivinuuni on ollut pois käytössä, kääräisin yrtit kuivumaan katon rajaan ripustettujen pöytäliinojen mutkaan; hyvin ovat kuivuneet ilman ylimääräistä sähkönkäyttöä näinkin!
Luonnon antimet: Muutama litra mustikoita! Heh, tähän eivät siis riittäneet rahkeet, mutta ehkä sitten joskus.
Muut työt: Näitä sitten onkin tehty, mutta jätän tarinan tähän. Hyvä syy jatkaa joku toinen kerta.
Nämä kirjoitettuani en ehkä itsekään ihmettele, miksi olen kokenut väsymystä kerran jos toisenkin... Heh! Jos sinua kiinnostaa, miten muilla
bloggajilla syksy on vierähtänyt, käypä kurkkaamassa seuraavat
postaukset:
This autumn has been quite heavy, but still I am the lucky one; we have now painted surfaces and freezers full of harvest!
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
