torstai 27. huhtikuuta 2017

Elämäni valmentaja // My Dear Coach



Viikot vierii, ja aika suorastaan liitää. Aikaa ei tunnu olevan juuri nyt blogille, vaikka mielessä olisi vaikka mitä, mistä postata. Torpalla tapahtuu; mielessä tapahtuu; kotonakin tapahtuu. Elämässä tapahtuu yleensäkin paljon, vaikka monet tapahtumat sumenevat ruuhkavuosien touhun pyörteisiin.

Täytin vuosia, ja nyt oli pakko myös itselleen myöntää, että neljäskymmenes ikävuosi on jo hyvinkin lähempänä kuin kolmaskymmenes. Pisti miettimään; syntyjä syviä - ja elämää. Niin paljon olen saanut, mutta mitä mietin päällimmäisenä? No sitä, mitä olen antanut. Ja mitä haluaisin antaa vielä enemmän?



Treenaan mieltä, ja suorastaan masennun välillä, miksen onnistunutkaan olemaan parempi ihminen juuri sillä hetkellä, kun olisin halunnut olla. Murehdittuani muistan taas, että tämäkin kuuluu elämään, ja treenit jatkuu. En ole valmis - ja jos lopetan harjoittelun, palaan entiselleni. Temperamenttisuus on osa minua - suoruus - ja valitettavasti myös pessimistisyys, minkä jouduin myöntämään taas yksi päivä tilanteessa, jossa jostain ihmeen syystä sanoin miehelleni: "Olisihan se, jos saisi vain valittaa." Mieheni naurahti, ja katsoi minuun kysyvästi.

Hämmennyin: Sanoinko minä tuon äskeisen? Ja miksi?





Olen kummallinen ihminen, mutta mikä parasta: olen saanut elämäni parhaimman kouluttajan rinnalleni. Rakastavan kouluttajan, joka ei todellakaan aina osaa ymmärtää - ja osaa siksi kyseenalaistaa - mutta sitten taas ymmärtää, ja täydentää minua. On paras valmentajani, vaikkei siksi ole varmaan ikinä itseään ajatellut. Minä vain sen huomasin yksi päivä.

Tästä tuli siis ylistyspostaus miehelleni. Hih! Ylistyksen saa hän myös kaikesta, mitä on saanut aikaan torpalla - ja kuinka me yhdessä rakennamme unelmiamme kokoon. Niistä lisää toivottavasti pian. Tämän postauksen kuvitan kuvilla, joita olen ottanut ilon hetkinä; pieniä asioita arvostaen. Niitä lisää elämään!

Tässä siis pieni läpivalaisu sisimpääni; miltä kuulosti? Hämmensikö? Naurattiko? No, toivottavasti ei sentään itkettänyt!

Nyt töihin. Aurinkoa päiväänne!

P.S. Kiitos kauniista ja opettavistakin kommenteista edelliseen postaukseeni, jossa aiheena oli Kuolemankello. Huh. Emme ole kuulleet tuota kelloa enää; toivottavasti oli vain se yksittäinen kolkuttelija - joka toivottavasti jäi ilman partneria - ja elämänsä coachia!




The best coach for me: my husband! 
Little things made me glad last weekend; pictures from these moments.



_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kuolemankello // Death Watch



Viime viikonloppuna kuulimme outoa ääntä. Lapset olivat juuri nukahtaneet ja ympärillä oli hiljaista. Paikallistimme äänen lähelle keittiön nurkkausta. Hiiri. Ei kai ne nyt ole voineet taas päästä alapohjaan. Välillä ääni loppui ja sitten taas rapsuttava ääni alkoi.

Hiiri olisi itse asiassa ollut paljon mukavampi syy ääneen - tai no, mistäpä minä sen tiedän. Eilen mies keskusteli aiheestaan kollegansa kanssa, jolloin puhe kääntyi kuolemankelloon. Mies soitti minulle töistä lähtiessään.

Kuolemankello. Miten emme ennen olleet kuulleet tätä ääntä? Ja miksi kuulemme sen vasta sitten, kun kosteus on saatu alapohjasta pois? Eikö se auttanut?

En halunnut uskoa.




Kuolemankellon toukat viihtyvät lahossa puussa ja ilmeisesti nakertavat puuta vähän lisääkin siinä elellessään. Ja viihtyvät kosteassa. Voivat yhdessä lahovaurioiden kanssa tuhota rakennuksia - ihan niin, että romahtavat.

Istuin junassa hetken hiljaa puhelun jälkeen. Ahdisti. Googletin kuolemankellon äänen. Ja niin, sille se kuulosti. Ahdisti niin.

No päätin jatkaa töitä. Välillä ahdistuksen väreet riipivät selkänahkaa ja hetken jos toisenkin mietin, mistä minä nyt noin ahdistuin. Ja muistin: se kuolemankello. Mietin hetken, miten pystyin unohtamaan tämän asian näin totaalisesti töiden keskellä. No, paljon töitä, mielenkiintoisiakin töitä, paljon ratkottavaa. Aikaa ei ollut miettiä kuolemankelloa.

Asemalta kotiin pyöräillessäni päätin, että en ahdistu; lopetan sen pahan olon tähän. Harmittaahan toki ihan hirveästi, mutta eihän se ahdistumalla mihinkään lähde. Pitää nyt vain tietää asiasta enemmän; poistaa syitä, joiden takia kuolemankello asustelee torpassamme.

Kotiin päästyäni mies oli jo avannut Talotohtorin ja lukenut sieltä tarvittavat. Panu Kaila toteaa kirjassaan tyynen rauhallisena: Ei hätää. Poista ja korjaa syy. Kuolemankello häviää ajan mittaan, kun syy on poistettu - ja tässä tapauksessa kosteus. Jossain tilanteissa kuolemankello on voinut tehdä niin paljon tuhoa, että rakenteet pettävät alta, jolloin myös puuosia pitää vaihtaa. Muuten Panu Kaila totesi, etttä ei syytä puuosien vaihtoon. Syyn poistaminen riittää.




Monia on neuvoja tässä kohtaa, ja veikkaisin, että moni rakennusyhtiö heittäisi tässä kohtaa joko hanskat tiskiin tai toteaisi, että ihan kaikki laho puu on saatava talosta nyt ulos. Mistä syystä moni hieno rakennus nykyään puretaankin; kun ovat toivottomia tapauksia.

Mutta meillä ei, onneksi, ole tätä vaihtoehtoa. Ei ole rahaa tällaisiin järjestelyihin. Eikä missään nimessä halua purkaa koko taloa. Uskomme Panu Kailaa. Alapohja on ollut märkä monta kymmentä vuotta. Siellä on ollut niin hyvät olosuhteet kuolemankellolle. Kuolemankellon toukat voivat elää puussa viidestä kymmeneen vuotta. Niin: että kymmenen vuotta.

Mutta hei. En ahdistu. Jos kuolemankello on Panu Kailan mukaan saatu hävitettyä kartanosta, josta lattia on ollut niin laho, että uuni on tipahtanut kellariin - meillä ei ole hätää. Kyseisessä kartanossa alapohjan tuuletus oli tukittu, ja pelkästään alapohjan tuuletuksen korjaus oli lannistanut kuolemankellon. Meillä taistelu kuolemankelloja aloitettiin viime kesänä alapohjan korjauksella - ja nyt alapohjassa suorastaan tuulee. Eli Hasta la vista, kuolemankellot! Teillä on (enää) kymmenen vuotta elinaikaa jäljellä...!

P.S. Ainoa, mikä harmittaa ehkä vähän vielä, on tuo nimi. Kuolemankello. Voitaisiinko ehdottaa jollekin hyönteisyhdistykselle nimenmuutosta?

P.P.S. Kuvissa kuvia viime viikonlopulta. Hetkistä, joista nautin: "uusi" oikea sänky, verhot ikkunoissa, juoksulenkin jälkeen vilpoinen "suihku" saunalla, uutta hyllypaperia tiskikaapin hyllyllä, tiskiopöytä kaikessa yksinkertaisuudessaan - ja minusta niin söpönä, tiskikaapiksi. Eli kyllä: paikka, jossa niin nautin hetkistä - kuolemankellon tikityksestä huolimatta.




Random pics from last weekend. 

We heard also noice of Death Watch. It was not so nice noice noice to hear - but hopefully our basefloor renovation will help us to get rid of those beetles, who like to live in moist circumstances. 



_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!