sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Vanha Waldheim ruokailuhuoneessamme // Old Waldheim in our Dining Room



Periaatteessa tämä ei ollut heräteostos. Olen jostain syystä itse aina unelmoinut vanhasta pianosta ruokailuhuoneessamme. Olen unelmoinut, että itse osaisin soittaa sellaista. Joskus olen miettinyt, että opettelen itse soittamaan. Tyttären täyttäessä vuoden ostimme hänelle lahjaksi pienoismallin haaveistani, ja jossain alisopuskassa kai toivoin, että tytär innostuisi pianon soittamisesta - ja äiti saisi nauttia pianon soinnuista kotonaan joku päivä tyttären soittamana, tai jopa oppia siinä rinnalla itse soittamaan.



Unelmat ovat yhteisiä. Jos mies olisi perustellut asian hulluuden minulle, olisin varmasti ennemmin tai myöhemmin luopunut siitä. Mies kuitenkin innostui itsekin asiasta - sillä lailla pikkuhiljaa ja huomaamatta. Sitten viime viikolla hän näytti ilmoituksen netissä. Halvalla lähtisi. Turkoosi piano. Toimiva, ja ihan lähellä.

Minun tehtäväksi jäi päättää, lähetänkö viestin ja lähdemmekö katsomaan tuota kapistusta. Päätöksentekoon meni alle minuutti. Seuraavana päivänä olimme katsomassa tuota imelän väristä vehjettä. Sovimme kaupat, ja sitten ihmettelimme, mihin se mahtuu kotona, sillä mittoja ei tietenkään hoksattu kysyä - ja miten me saamme sen kotiin. Asioita, joita niin paljon arvostan miehessäni. Haaveet eivät kaadu pikkuisiin käytännön ongelmiin, heh!





Kaikki järjestyi. Piano on nyt meillä. Se ei ole läheskään sellainen, josta olin alunperin unelmoinut; musta, kiiltävä tai vanhanaikaisen sekä arvokkaan oloinen. Eikä kukaan osaa soittaa sitä. Mutta kaikki tykkäävät pimputtaa sitä. Ja se sopii jotenkin ihmeellisellä tavalla ruokailuhuoneeseen, josta on huomaamatta muotoutumassa erilaisten tyylien välinen suloinen sekamelska. Olemme ostaneet viimeisen neljän vuoden aikana vanhoja kalusteita erittäin monta, ja jokaisella kalusteella on edelleen tärkeä rooli kotonamme - eli ovat käytössä. Jokaisen kohdalla - siis jokaisen kohdalla - olemme ostoshetkellä todenneet, että tämä vaatii vain vähän laittoa ja maalia / suojaa pintaansa. Ja jokaisen kohdalla voi tänä päivänä todeta, että yhtäkään näistä kalusteista ei ole kunnostettu tähän päivään mennessä, ainakaan loppuun asti...!



Kehityksen tuloksen voisi ajatella olevan suhteellisen erikoinen. Mutta ihme kyllä tänä aamuna varsinkin tätä uusinta turkoosia tulokastamme katsoessani totesin: Joko silmäni ovat tottuneet - tai sitten tämä vain jostain ihmeellisestä syystä näyttää toimivan?! Mies toki mietti illalla, minkä väriseksi piano maalataan - vai poistetaanko maalit pinnasta ja palautetaan alkuperäiseen väriinsä. Minä siihen naurahdin: No, onneksi meillä on aikaa miettiä sitä väriä.  Tällä menolla menee vuosia ennen kuin päästään tekemään jotain niin joutavaa kuin kalusteiden maalausta. Ja siinä välissä meidän silmätkin taitaa tottua koko väriin. Eli maalataankohan me sitä oikeasti ikinä!?






Niin tai näin. Instagrammissa ja sukulaisilta sain jo väristä paljon positiivisia kommentteja, ja näitä kuvia katsellessani voin sanoa, että silmien on näköjään helppo tottua väriin. Vaikeampi minun on ollut tottua siihen, että meillä on peilipiironki ilman peiliä. Pieni, mutta sitäkin suuremmalta tuntuva asia saada hoidettua. Mutta joku päivä sitten sekin on tehty, ja voi iloita siitä peilistä sitten entistäkin tunteikkaammin - eikö?

Niin ja tavoitteita pitää olla elämässä! Nyt yksi salainen tavoite tai haave on saavutettu; seuraava tavoite onkin soittaa Myrskyluodon Maijaa tämän pianon äärellä! Veikkaanpa, että menee eläkeikään ennen kuin pääsen tavoitteeseen - mutta niitä pidemmän tähtäimen tavoitteitahan minä juuri muutama kuukausi sitten kaipailin elämälleni. Nyt on siis 101 tavoitetta täydentynyt yhdellä, jo julkilausutulla ja pitkäaikaisella tavoitteella. Katsotaan, miten muorin käy!

Osaako joku siellä päässä soittaa pianoa? Entä Myrskyluodon Maijaa? Kuinkahan utopistisen tavoitteen asetin juuri elämälleni...?



We bought new, actually about 70 years old, Waldheim piano. It is in our dining room now. I have dreamed of old, black, glossy piano for a long time. Now I have piano, but it is turquoise - and not so bling-bling?! Still I like it. Now my target is to play Myrskyluodon Maija at the piano one day - one very long distance target to my life, I would say! 




_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!

8 kommenttia:

  1. Oi myrskyluodon maija! Siitä tulee niin elävästi mieleen omat pianonsoittotunnit ala-asteella, kyllä sitä on tullut harjoiteltua. On kyllä upea kappale pianolla soitettaessa. Kävin neljä vuotta pianoa tunneilla, sen jälkeen ei ole juurikaan tullut soiteltua. Piano on iso-vanhemmillani ja kovin epävireinen. Tarkoitus on saada piano tuotua meille kotiin talvella, virittää ja aloitella uudelleen pianon soittelu. Nuotteja osaan lukea mutta muuten on taito aika lailla ruostunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, olen vähän kateellinen! Mutta kyllä minäkin joku päivä! Meidänkin piano on vielä epävireinen, mutta se tuntuu pienelle asialle nyt, kun on sentään tuossa jo olemassa ja paikallaa <3

      Poista
  2. Ihanan pirteä! :)

    Myrskyluodon Maijasta tulee paljon erilaisia tunteita mieleen. Serkkuni soitti sen pianolla isäni hautajaisissa 15 vuotta sitten. Oli isäni lempikappaleita. Kun menimme mieheni kanssa naimisiin 5 vuotta sitten, niin halusin isäni olevan läsnä jotenkin. Tuomarin suorittama vihkitilaisuus oli lyhyt, yksinkertainen ja koruton juhlapaikan pihalla. Tällä kertaa ystäväni soitti vihkimisen puolessa välissä Myrskyluodon Maijan viululla. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huoh, voin vain kuvitella; varmasti tunteellinen kappale sinulle - kun on sitä jo ilman mitään siihen liittyviä muistojakin! Toisaalta mahtavaa, että noin hieno kappale on sinulle monessakin suhteessa jo tärkeä. Sattuipa vielä tämä juttu juuri isänpäivään. Halauksia <3

      Poista
  3. Vau, enpä ole ennen tuon väristä pianoa nähnytkään. Oikein pirteä. Kun synnyin vanhempani ostivat minulle pianon. Vuodet kului. Äiti, joka soittaa kaiken korvakuulolta ei saanut minulle opetettua kuin perus hämähämähäkit ja ukkonooat, eikä opettajaa koskaan hankittu. Ties kuinka monennen muuton jälkeen isä ei enää jaksanut raahata pianoa mukanaan ja se myytiin jollekin opettajalle. Joskus myöhemmin sain sähköpianon. Sitä pimputeltiin ohimennen ja isoveljeni siellä enemmän soitteli. En koskaan ole kokenut mitään intohimoa pianoa kohtaan, joten ei minua harmita. Muita soittimia kyllä olen soitellut vuosien aikana enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No enpä ollut minäkään nähnyt moista tätä ennen ;) Niinhän se tosiaan on, että lastaan ei voi täysin ohjata tekemään mitään, mikä ei luontaisesti vain ole häntä itseään - saa siis nähdä, tuleeko tästä enemmän äidin, tyttären tai miksei pojankin juttu! Tai sitten ei kenenkään, mutta onneksi rahallinen satsaus tässä kohtaa ei ollut valtava; suuremmaksi satsaukseksi koituvat mahdolliset pianotunnit :)

      Poista
  4. Oho! No onpa pianolla väri. Mutta olet oikeassa, se tosiaan sopii teidän olkkariin :) Tiedätkö onko se alunperinkin ollut tuon värinen vai onko joku maalannut sen sellaiseksei. Nimimerkillä 10 vuotta sunnitellut kammottavan kellertävän pianon maalaamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä on kuuleman mukaan maalattu useampaankin kertaan, joten suosittelen sinuakin tarttumaan vain maalipensseliin, jos sille tuntuu! 😊

      Poista

Olen iloinen, jos jätät ajatuksesi!