tiistai 7. helmikuuta 2017

Pysäyttävä tammikuu // The Winter Nature



Juuri päättynyt tammikuu pysäytti. Pysäytti miettimään, miten jaksan - ja miten kykenen kaiken hoitamaan. Pysähdyksen aiheutti kahden viikon sairastelu viikon kestäneen loman jälkeen. Huomasin läheisteni käytöksestä, että jotain tapahtui tuon kolmen viikon aikana - kolmen viikon levon aikana. Lapsi tuli halaamaan minua tämän tästä. Toinen kertoi minulle tarinoitaan ja halusi minut mukaan leikkimään vähän väliä. Mieskin kertoi tulevista ulkomaanmatkoistaan - eräänä päivänä töiden jälkeen, kun viimein uskalsi; näytin kuulemma pitkästä aikaa niin hyväntuuliselle.

Palatessani töihin sairastelujen jälkeen oli pakko myöntää, että viime syksy oli minulle erittäin uuvuttava - niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Olin ajanut itseni aivan loppuun. Itkuhan siinä tuli - mutta myös päätös: tähän on tultava muutos. En enää halua samanlaista elämää. Jatkuvaa stressiä, ahdistusta rintakehässä ja kaaoksen sekä hallitsemattomuuden tunnetta. Väsymystä. Sairastelua - taudista toiseen ilman taukoja. Ilman mahdollisuutta liikkumiseen - ja sitä kautta stressin lievittämiseen.

Muutamia muutoksia teinkin jo viime vuonna. Muutin ruokavaliotani, mikä paransi osin varmasti vastuskykyäni ja hermojani. Jatkuva kiire ajoi minut kuitenkin tilanteeseen, jossa nukuin yössä keskimäärin kuusi ja puoli tuntia, ja ymmärsin tämän vasta, kun laitoin puhelimeeni unikellon päälle. Aivan liian vähän. Minä, joka olen itsekin tiedostanut, että kahdeksan tuntia tarvitsen - vähintään - jotta jaksan.

Unikello auttoi kuitenkin; nyt menen nukkumaan aiemmin ja herään joka arkiaamu kello kuusi. Monesti edelleen väsyneenä, mutta nyt päivisin huomattavasti pirteämpänä.







Kahden viikon sairasteluputken jälkeen aloin etsiä keinoja kaaokseen töissä: Bullet Journal ja perinteiset kynällä rustatut muistilistat. Töiden aktiivisempi jakaminen sekä karsiminen ja priorisointi. Sähköpostimuistutukset pois näytöltä vilkuttamasta. Lisää suunnitelmallisuutta - ja niistä kiinnipitäminen. Etätöitä. Ja avoimuutta: kerroin esimiehestä lähtien kaikille, että nyt on todella tehtävä jotain tai en jaksa. Noin muun muassa. Suurin askel oli myöntää itselleen, että on heikoilla. Sen jälkeen palaset alkoivat loksahtaa yllättävänkin nopeasti paikalleen.

Sairastelujen jälkeen aloin hyvin pienin askelin liikkua. Ensin muutaman kilometrin kävely töistä kotiin - sitten iltakävely - sitten kuntopyöräilyä muutama kymmenen minuuttia - ja lopulta jopa painojen nostoa. Metsässä samoilua torpalla - ja hiihtelyä hissukseen hangella. Liikkuminen ja luonto helpottaa; uskomattoman paljon.







Yksi asia minulla on kuitenkin vielä merkittävästi työn alla - eikä tämä ole yhden viikon eikä kuukauden tehtävä. Voi olla koko loppuelämän, mutta nyt olen päättänyt kiinnittää asiaan aktiivisesti huomiota:

Tälle vuodelle lupasin itselleni iloista asennoitumista elämään. Käännän suupielet ylöspäin - vaikeinakin hetkillä ja vaikka väkisin. Saan surra ja olla allapäin, mutta vain oman aikansa. En anna sille valtaa, ja punnitsen asioita: Kannattaako tähän oikeasti käyttää voimavarojaan ja surra? Vai pitäisikö jatkaa eteenpäin ja ottaa osa murheista kuin annettuna; näin on ja näillä mennään. En suorastaan voi enää sietää omia kielteisiä ja apaattisia tunteitani. Haluan olla enemmän naurava, nauttia arjesta ja arjen askarreista. Haluan muuttaa asennettani.

Tiedän, että viimeinen tavoite on erittäin haastava, mutta se minua juuri kutkuttaakin. Tykkään haasteista, ja olen niitä tähän asti hakenut muilta elämän lohkoista; hyvä koulutus, mielenkiintoinen työ, aktiivinen vapaa-aika harrastuksineen, hyvä kunto, hyvä mies, ihanat lapset, rakkaat ystävät, oma perhe, kodin rakentaminen, vielä vapaa-ajan asunto maalla. Noin niin kuin aikajärjestyksessä - ja saavutettuna - mutta tässä kaikessa myllerryksessä olen jättänyt oman mieleni ja oman terveyteni jotenkin paitsioon.

Olenko minä sitä, mitä haluan itseni olevan - jotta voin tuottaa toisille mahdollisimman paljon hyvää mieltä - ja sitä kautta olla itsekin aina vain onnellisempi ja tyytyväisempi elämääni?

Tämä on vaikeaa - ja tätä minä nyt tavoittelen ja haluan. En pääse tähän helpolla, ja tämän eteen minun on tehtävä töitä, todennäköisesti koko loppuelämäni. Ehkä saavutan lopullisen viisauden tässä vasta mummuna kiikkustuolissa istuessani - mutta sekin riittää minulle: että jälkipolvi muistaa minut nauravana, rakastavana ja asiat valoisasti näkevänä mummuna. Mielellään jopa naurettavan valoisana; sellaisena, jota muistellaan hymyissä suin.

Muistatteko, kun kerroin 101 tavoitteen listaamisesta, ja kuinka vaikeaa se oli? Listaaminen oli lopulta siksi varmasti vaikeaa, että kaikki on elämässäni suhteellisen hyvin. Nuo 101 tavoitetta kärventyivät kovalevyn myötä tuonelan tuuliin, mutta mielikuviin jäi tämä:

Mikä minut tekee onnelliseksi? Tee se. Osittain. Vähitellen. Opetellen. Mutta tee se, sillä tämä on se yksi elämä, joka minulle on suotu. Ja se on paljon se - nauttia se onnellisena.

Stressaantunut ruuhkavuosia elävä äiti ei ole varmaan harvinaisuus. Jos siellä on kohtalontovereita, jotka ovat löytäneet keinoja sujuvaan arkeen - ja siitä arjesta nauttimiseen, kuulisin mielellään teidänkin ajatuksia! Juuri luin Villa Idur -blogista ajatuksia elämän suunnan kääntämisestä, mikä herätti uudelleen miettimään myös ravintoa; siinäkin on varmasti jotain paranneltavaa vielä.




January has been beautiful - and I have enjoyed so much being in the nature!



_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!




9 kommenttia:

  1. Tsemppiä sinne arkeen! <3 Itse etsin valitettavasti vieläkin töitä. Kotona olo ahdistaa, mutta toisaalta on kiva, kun on kerrankin aikaa perheelle ja harrastuksille. Jos vielä joskus töitä saan, niin jännittää jo etukäteen, kuinka arjesta selviää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä: olen kyllä onnellinen ja onnekas, kun on töitä. Mutta täytyy myöntää, että paletti on aika haastava; varsinkin kun on saanut tutustua aivan uudenlaiseen työpaikkaan, työtehtäviin, työkulttuuriin ja vaikka mitä - ja siinä samalla opiskellut, miten hoitaa illat "sitä toista työtä". Että on siinä varmaan ne hyvät puolensa, kun et ole löytänyt töitä - vaikka ymmärrän kyllä täysin, että voi välillä jo ahdistaa. Tsemppiä sinulle työnhakuun ja kotiäitieloon - ja voin kyllä omasta kokemuksestani sanoa, että arjesta kyllä selviää, kun joku kaunis päivä löydät itsellesi sopivaa työtä - mutta siitä arjesta nauttiminen onkin jo haastavampaa ;D Sitä siis opiskelen nyt kovaa vauhtia :)

      Poista
  2. Hei! Olet jo matkalla oikaan suuntaan kun olet oivaltanut omat rajasi. Joskus pitää käydä reunalla että antaa armoa itselleen. Hyviä säätöjä oletkin jo tehnyt. Elämään liittyy monenlaisia ajanjaksoja jolloin vanhat ja totutut kuviot ja toimintamallit on laitettava uusiksi, ellei laita elämä pakottaa. Sekin on raskas ajatusvirhe että "kaikki on hyvin, ei saisi valittaa". Jokin asia voi toki olla pieni, mitätön peräti. Mutta monta pikku asiaa yhdessä onkin jo valtavan suuri painolasti. Kenenkään murhe ei ole toisen murhetta mitättömämpi. Äitinä ne omat hetketkin ovat toisinaan kortilla. Jos voit käy yksin saunassa, ja sillä lenkillä! Tammikuu on muutoinkin vuoden ankein aika, joulu on takana ja kesään on vielä pitkä matka. Mutta kyllä se kevät jo pilkistää nurkan takana. Oikein ihanaa kevättä sinulle, jaksamista ja voimahalaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi suuri kiitos kauniista sanoista <3 Ajatuksesi herättelivät miettimään - ja toisaalta kannustivat myös eteenpäin :) Minulle liikunta ja ulkoilu tosiaan tuovat voimaa; sen tiedostan, ja siitä kerään voimaa myös tulevaisuudessa varmasti. Toivottavasti sairastelut eivät pääsisi nyt pätkimään tätä hyvin alkanutta virettä liikkumisen suhteen. Ihanaa kevättä myös sinulle Nina!

      Poista
  3. Tuttua. Mäkin haluaisin olla iloisempi, ja usein päätänkin että olen. Ehkä olen vähän myönteisemmäksi tullutkin :) Luulen että stressi ja loppuunpalaminen vaivaavat helposti ihmisiä, jotka haluavat tehdä paljon ja kaikenlaista. Ainakin itse olen sellainen, että ei millään malttaisi luopua mistään kivoista vapaa-ajan projekteista, ja töissäkin on kuitenkin kaikenlaista, minkä haluaisi tehdä täysillä. Jostain kuulin hyvän elämänohjeen, että elämässä on kyllä mahdollista saavuttaa mitä vaan, muttei kaikkia yhtä aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava elämänohje; pistän sen muistiin! Ja niin totta, varmasti kyse on juuri siitä, ettei malttaisi siirtää mitään kivaa tulevaisuuteen vaan tehdä kaiken ja nyt. Eihän se tosiaan niin toimi - vaikka toivoisikin toimivan ;) Kiitos ajatuksistasi!

      Poista
  4. "viime syksy oli minulle erittäin uuvuttava - niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Olin ajanut itseni aivan loppuun. Itkuhan siinä tuli - mutta myös päätös: tähän on tultava muutos. En enää halua samanlaista elämää. Jatkuvaa stressiä, ahdistusta rintakehässä ja kaaoksen sekä hallitsemattomuuden tunnetta. Väsymystä."

    Huh, kuulostaapa pelottavan tutulta - vähän samalta kuin itsestä tuntuu työelämän suhteen juuri nyt, vaikka nuori olenkin. Tuntuu, että työelämä vie ihmisestä kaikki mehut. Itselleni käsityöt ovat tapa rentoutua ja oikeasti saada jotain konkreettista, jotain mistä voi olla ylpeä, aikaan. Itse pohdiskelen, mitä kaikkea pitää työssä sietää ja mihin voi vaatia muutosta, kun asioita ei voi muuttaa niin paljon kuin ehkä pitäisi tai haluaisi. Mutta ihana kuulla, että suunnanmuutos elämässä on auttanut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla tosiaan auttoi jo se, että avasin suuni. Eihän se kaikissa tapauksissa välttämättä auta, mutta jotenkin kyllä on sellainen mielikuva nykymenosta, että omista puolistakin pitää pitää kiinni, jottei tulisi lopulta yliajetuksi. Tehokkuus on monessa suhteessa se päivän sana, mikä ei pidemmän päälle aina niin tehokasta kuitenkaan ole - loppuunpalanut ihminen ei juuri tuota. Hienoa, että sinulla on keino saada onnistumisen tunnetta elämään, ja toivottavasti löydät jonkun keinon myös itse työelämän haasteisiinkin, tai sitten toivottavasti opit katsomaan asioita osin "olan yli" (mikä minun tapauksessa on äärimmäisen vaikeaa) :)

      Poista
  5. Tsemppiterveisiä! Minun mielikuvissa sie olet positiivinen ja nauravainen, mutta en ihmettele miksi hymysi pääsi hyytymään. Toivottavasti norovirukset pysyvät teissä kaukana! Onneksi olit töissä rehellinen, ei se työmäärä muutoin muutu. Pidä kiinni toimintasuunnitelmasta, niin saat äänekkään naurusi takaisin 💕 t. Marjut

    VastaaPoista

Olen iloinen, jos jätät ajatuksesi!