maanantai 1. lokakuuta 2018

Kaikkensa antanut // I gave everything



Niin koitti aika viimeisen postauksen aiheena omavaraisuuden kehittäminen yhteistuumin muiden bloggaajien kanssa. Syksy oli erittäin kiireinen, mikä on näkynyt täällä blogissakin. Kaupunkikodissa tapahtui pieni äksidentti, mikä aiheutti lisätöitä normaaliin. Torpalla puolestaan tekemistä riitti sadon korjuun ja tuvan maalausten merkeissä. Mutta näin lokakuun alussa voin todeta, että aika hyvin sain kaiken muun touhun lomassa myös satoa talteen - ja suuri osa on mennyt myös suoraan suusta alas.

Päätin, etten lähdekään kertomaan tässä, mitä kaikkea olen kerännyt kesän ja syksyn aikana talteen - paitsi lopussa yhteenvetona. Päätin kertoa ajatuksistani, mitä tässä syksyn mittaan on noussut mieleen - juuri omavaraisuuden ja itse tekemisen osalta.

Omavaraisuuden tavoittelu vaatii aivan älyttömän paljon töitä. Tietenkin aina voi mennä sieltä, missä aita on matalin - mutta minä en ole siinä paras mahdollinen esimerkki, vaan kurkottelen mielummin tähtiä taivaalta. Kun kunnianhimoon lisää sen, että meillä on vanha kunnostettava torppa kera vanhan ränsistyneen pihapiirin, vanha - osin onneksi jo remontoitu - 150 neliön puutaloasunto kaupungissa, kaksi lasta ja kummallakin perheen aikuisella suhteellisen paljon ottavat päivätyöt, voin kertoa, että olen kerran jos toisenkin kokenut riittämättömyyden tunnetta kuluneen syksyn aikana.

Olen lukenut blogeja, joissa on jätetty päivätyö ja päätetty elää hitaammin. Miettinyt, onko siinä se ratkaisu. Kun on kuitenkin opiskellut monta vuotta ja tehnyt töitä saavuttaakseen sen, minkä on saavuttanut ja nauttiikin siitä pääosin, en ole kokenut tätä ratkaisua oikein omanani. "Nauttinut pääosin" -sanavalinta siksi, että riittämättömyyden tunne nousee päivätyössäkin valitettavan usein esille.

Olen miettinyt, onko meidän mitään järkeä ylläpitää kahta vanhaa taloa. Miettinyt kaupunkikotimme myyntiä. Mutta sitten ei: olemme tehneet tämänkin puolesta niin paljon töitä ja kodista on tullut niin rakas, etten pysty. Arkemme pyörii kaupungissa myös niin mahtavan mutkattomasti; lyhyt matka töihin, kokouksiin, juna-asemalle, päiväkotiin, neuvolaan ja harrastuksiin. Lähes kaikkialle - paitsi torpalle, jonne onkin sitten pidempi matka taivaltaa.

Kaksi lasta. Niistä en nyt luopuisi ikänä kuunaana. Mutta riittämättömyyden tunne kulminoituu etenkin heihin. Miten minusta niin usein tuntuu sille, ettei minulla ole aikaa touhuta heidän kanssaan? Pari viikkoa sitten sovittiin, että lelujen järjestelyn jälkeen, pidetään ne järjestyksessä. Jos lupaus toteutuu, pelaan lasten kanssa joka päivä yhden lautapelin. Yhden lautapelin ja kaksi viikkoa: olen pelannut kolme lautapelia, vaikka lapset ovat pitäneet lupauksensa. Parempi tietenkin kuin ei mitään, mutta lapsen muistuttaessa lautapeleistä, jotka olen auttamattomasti tosiaan unohtanut kaiken kiireen keskellä, voitte uskoa sen tunteen. Sen riittämättömyyden tunteen.

Olen miettinyt omaa ajankäyttöäni. Mihin minulla menee aika; niin töissä kuin vapaa-ajallakin? Olen jättänyt sosiaalisen median käytön minimiin. Postannut ehkä pari kuvaa viikonloppuna instagrammiin, jolloin aikaa on vähän enemmän. Blogiin kirjoittamisesta olen vain haaveillut. Facebookissa käynyt lähinnä työasioiden takia. Monena iltana olen ihmetellyt, miten en tänäänkään ehtinyt liikkua ollenkaan - ja joskus lähtenyt siinä vaiheessa juoksulenkille, kun on niin paljon ottanut pannuun.


Riittämättömyys on siis ollut läsnä. Erittäin paljon ja erittäin voimakkaasti. Tämän riittämättömyyden keskellä on mielessä käynyt monta kertaa, soveltuuko omavaraisuuden tavoittelu nykyisellä tasolla mitenkään nykyiseen elämäntilanteeseemme.

No: eihän se sovi.

Jos järkeviä ollaan, meidän olisi vähintäänkin järkevä palkata siivoaja kaupunkikotiin pesemään pinnat kerran viikossa, meidän olisi todellakin järkevää palkata työmiehet tekemään loput remontit kotona loppuun - ja isoimpiin remontteihin palkata torpallekin lisätyövoimaa, ja jos nyt järkeviä ollaan, olisi nykyiset viljelyalat erittäin järkevä supistaa pariin viljelylaatikkoon - ja olla niihin tyytyväinen.

Miksi kirjoitan tätä? Ehkä siksi, että uskon, että joku muukin perheenäiti kokee näitä riittämättömyyden tunteita. Varsinkin, kun sosiaalinen media jotenkin pursuaa superihmisten superkokemuksia; on niin maittavaa itse tehtyä ruokaa lautasella ja tuoreet pullat nostettu uunista, kasvimaalta on löytynyt niin mehevä kurpitsa, metsästä mahdottomasti sieniä, ja mitä vielä: koti kiiltää puhtauttaan!

Ovatko nämä sosiaalisesta mediasta poimitut onnistumisen jyvät sitten totta? No ovat tietenkin - mutta eiväthän ne mitenkään kokonaisia totuuksia ole; vain poimintoja siitä arjesta ja juhlasta. Kun nämä kuitenkin kaikki yhdessä vilisevät instagram-feedissä, tuntuu, että kaikilla muilla asiat luistavat niin paljon paremmin ja itse asiassa koko ajan sekä kaikilla elämänhaaroilla, vaikka totuus on, että katselen eri ihmisten eri saavutuksia ja erinäisinä hetkinä.

Mitä olen oppinut kuukauden pohdinnoistani? Ainakin sen, että elän yltäkylläisen arjen keskellä; minulla on niin paljon kaikkea hyvää, etten oikein ehdi nauttia siitä kaikesta, vaan se kaikki hyvä jopa väsyttää. Jostain olisi syytä karsia. Toisaalta taustalla on unelmia, joista en halua karsia. Toisaalta on periaatteita, joista joustaminen tuntuu haastavalle, kuten siivoajan tai remppareiskan palkkaaminen. Kaikesta tästä johtuen olen miettinyt, että tämän yltäkylläisyyden keskellä omavaraisuuden tavoittelu on ollut ainakin tänä vuonna yhtälössä liian raskas lenkki. Yritän muistaa nämä syksyn väsymyksen hetket, kun ensi keväänä suunnittelen kasvimaata.

Miksi väsymys omavaraisuuteen kulminoitui juuri syksyyn? Taustalla oli monta asiaa, mutta ehkä keskeisin oli se, että kesä oli jälleen mahdottoman kuiva, minkä takia kaikki sato kypsyi käytännössä vasta syksyksi. Syksyksi, jolloin päivätyöt alkoivat ja jolloin kaupunkikodissamme sattui ja tapahtui. Tämän takia päätinkin, että ensi keväänä satsaan entistäkin enemmän siihen, että saamme satoa jo kesällä. Siihen lienee monia eri keinoja, mutta haluan nauttia sadosta jo aiemmin ja tuoreena.

Ja ei, luovuta en, eh-hei! Ei ole minun tapaistani. Tapaistani on ennemminkin etsiä ratkaisuja.

Toinen konkreettinen asia, mitä olen päättänyt, on sosiaalisessa mediassa vietetyn ajan edelleen vähentäminen. Siellä viettäminen kun ei ole missään vaiheessa ollut korkeilla tavoitteissani. Jos se luo iloja ja mielenkiintoisia lukukokoemuksia, miksi ei? Mutta jos se luo riittämättömyyden tunnetta ja jopa väsymistä jatkuviin kauniisiin kuviin sekä asetelmiin, miksi joo? Sosiaalisen median kanavista en kuitenkin luovu, mutta päätän, että käytän niihin vain tietyn ajan viikosta, ja se on sitten siinä. Nautin tyhjistä hetkistä kuunnellen ääniä ympärilläni ja haistellen tuoksuja, havannoiden ihmisiä ja eloa. En täytä sitä tyhjää hetkeä etsimällä siihen täydellistä täytekuvavirtaa.

Ja sen olen oppinut, että vauhtia tulee hidastaa, ja tässä tapauksessa etenkin torpan korjaamisen vauhtia. Tämä toki on haastavaa, sillä korjattavaa riittää, ja aina tulee myös yllättäviä korjaustarpeita - mutta ehkä juuri siksi. Niiden yllättävien korjaustarpeiden takia; niillekin tulee varata aikaa.

Olen ennenkin ollut kasvokkain samankaltaisten tunteiden kanssa. Syytä on siis hyvä etsiä myös itsestään - ja ainakin sitä kunnianhimoa jossain kohtaa vähän pyörtää. Mutta näitä tunnelmia avatessani olisi kiva tietää, onko siellä langoilla samankaltaisia tuntemuksia? Ja miten olette niiden kanssa päässeet eteenpäin? Ja mistä kenties löysänneet?



Ja lopuksi: mitä kaikkea sain aikaan omavaraisuuden osalta syksyllä:

Perunat, porkkanat, salaatit, pinaatit, mustajuuret, lehtikaalit: on pääosin nostettu maasta sitä mukaa kuin on syöty. Porkkanoista tein tosin vähän sosetta jouluista porkkanalaatikkoa jo silmällä pitäen. Mustajuuria vielä säästelen. Nyt saimme leivinuunin toimimaan, joten luvassa on syksyn viikonlopuille paistettuja mustajuuria. Lehtikaaleihin iski etanat, minkä takia jouduin poimimaan kaikki jäljelle jääneet talteen. Pesin, kuivasin ja pakastin pakastepusseihin - talteen talven varalle.

Punajuuret: suuremmat järkäleet keitin etikkapunajuuriksi, suuri osa ollaan syöty ruuan kera paistettuina ja osan keitin ja soseutin jouluista punajuurilaatikkoa suunnitelleen. Kellariin näitä ei riittänytkään - toisin kuin aluksi ajattelin.

Sipulit: kuivasin ensin saunan ulkoseinällä, sitten leivinuunin päällä, ja nyt niistä osa odottaa pärekoreissaan ja osa letitettynä skafferin seinällä. Sipulisato oli erittäin huono verrattuna edellisen vuoden satoon.

Herneet: osa syötiin, suurin osa pakastettiin ryöppäyksen jälkeen. Osa myös kuivatettiin tulevaa satoa ajatellen.

Härkäpavut: sato jäi erittäin laihaksi, ja kypsyi kuin yllättäen. Keitin ja soseutin pavut kaiken kiireen keskellä. Nyt ne odottavat laittajaansa pakkasessa.

Kesäkurpitsat: Tein jälleen kerran köyhän miehen kurkkusalaattia, ja pienen osan on syöty ruuan kera. Sato jäi vaisuksi.

Avomaan kurkut: Kurkut riittivät juuri ja juuri salaattiin ja leivän päälle. Suolakurkut jäivät vielä haaveeksi.

Jättikurpitsat: Vain yksi - ja sekin pienen pään kokoinen! Ymh. Ei siis onnistunut. Tämä ainokainen odottaa jääkaapissa. Teen piirakan tai keiton siitä, ja kuoren säästän pihakoristeeksi.

Kuukausimansikat, puna- ja mustaviinimarjat, karviaiset: Poimittu, puhdistettu ja pakastettu pakasterasioihin. Mehumarjoja ei saatu ollenkaan talteen; sato oli näin ollen heikompi kuin aiempina vuosina.

Vadelmat: Voi laskea kahden käden sormilla, kuinka monta syötiin. Eli erittäin huono sato.

Omenat: Kesäomenia syötiin jonkin verran. Syys- ja talviomenat olivat ihan syötyjä ilmeisesti pihlajanmarjakoin toimesta. Osasta tein pitkän seulan jälkeen hieman omenasosetta, mutta suurin osa päätyi kompostiin ja eläimille. Onneksi saimme isovanhemmilta hienoja omenoita, joita olemme syöneet, juoneet ja pakastaneet.

Tomaatit: Tomaatit kypsyivät vain pieneltä osin kesällä, suuremmalta osin syksyllä - ja suurimmilta osin jäivät ulkona kasvulaatikoissa kypsymättä. Kypsiä tomaatteja syötiin heinäkuun puolivälistä lähtien, ja syyskuun alussa pistin suurehkon satsin soseeksi ja pakkaseen. Saimme raa'at tomaatit onneksi juuri ennen ensimmäistä yöpakkasta talteen. Pakkasin tomaatit pahvilaatikoihin, jotka jätin pienesti raolleen ja laitoin laatikon hieman viileämpään paikkaan kuin huoneilma (meillä skafferi). Nopeasti kypsyväksi haluamani tomaattien joukkoon olen laittanut omenan ja nostanut huoneilmaan kypsymään. Vieläkin meillä on siis hyvin tomaatteja, ja määrästä päätellen niitä riittää vielä pitkälle lokakuuhun.

Yrtit: Aika vähäistä, mutta jotain olen saanut kuivattua. Kun leivinuuni on ollut pois käytössä, kääräisin yrtit kuivumaan katon rajaan ripustettujen pöytäliinojen mutkaan; hyvin ovat kuivuneet ilman ylimääräistä sähkönkäyttöä näinkin!

Luonnon antimet: Muutama litra mustikoita! Heh, tähän eivät siis riittäneet rahkeet, mutta ehkä sitten joskus.

Muut työt: Näitä sitten onkin tehty, mutta jätän tarinan tähän. Hyvä syy jatkaa joku toinen kerta.

Nämä kirjoitettuani en ehkä itsekään ihmettele, miksi olen kokenut väsymystä kerran jos toisenkin... Heh! Jos sinua kiinnostaa, miten muilla bloggajilla syksy on vierähtänyt, käypä kurkkaamassa seuraavat postaukset:






This autumn has been quite heavy, but still I am the lucky one; we have now painted surfaces and freezers full of harvest!



_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in InstagramFacebookPinterestTwitter and YouTube!

20 kommenttia:

  1. Meillä viime vuosi oli todella rankka ja kuluttava, niinpä päätin kääntyä ammattilaisen puoleen omenapuiden todella vaativassa leikkauksessa ja tuija-aidan leikkaamisessa. Homma kannatti. Omenapuut saatiin pelastettua ja aidasta tuli komea. Nyt mietin skippaavani jatkossakin kampaamokäynnit ja hyödyntäväni toisenlaisia palveluntuottajia. Tsemppiä ruuhkavuosiin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta; jossain vaiheessa on tosiaan hyvä kääntyä ammattilaisen puoleen. Meillä ehkä tuo remontoiminen ja korjaaminen on niin sydämen asia, että siitä ei pysty luopumaan - mutta siivoamista en koe niin sydämen asiaksi; ehkä se on sitten se :)

      Poista
  2. Itse olen painiskellut jaksamisen kanssa jo pari vuotta. Miettinyt myös sitä, että onko tälläinen omavaistelu millään muotoa järkevää, jos siinä itsensä näin väsyttää? Vai onko se tehdastyö, mikä minut kuluttaa loppuun? Vastausta yhä etsin!

    Minulla ei ole enään itselläni pieniä lapsia, mutta lapsenlapsi ja ikää kohta viisikymmentä. Elän mummun ruuhkavuosia! ;D

    Meillä jäi kaikki suunnitellut remonttihommat tekemättä talon suhteen. Ei vaan pysty repeämään joka paikkaan.
    Navetta jäi purkamatta, mutta saatiin sentäs tallinparvelle tehtyä säilytystilat.

    Sitä jotenkin elää vielä näilläkin elinvuosilla jonkinlaista haavekuvaa kesän kestosta ja ajan riittävyydestä. Ja tietysti kuvittelee oman jaksamisensa olevan huippuluokkaa, koska onhan sentäs kesä ja kaikkea!

    Yritetään olla armollisia itsellemme ja nauttia tästä elämästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se työelämäkin verottaa nykyään aika paljon; ainakin omalla kohdalla. Toisaalta olen kokenut, että torpan pihalla puuhailu helpottaa mieltä ja ns. palauttaa - toisaalta jos edessä on to do -lista, jonka loppua ei näy, voi se kyllä enemmän uuvuttaakin. OLkaamme siis armollisia itsellemme, yhdyn tähän totisesti - ja muistetaan nauttiakin :) Kiitos ajatuksistasi Marketta <3

      Poista
  3. Me aikoinaan luopvuttiin toisesta kodista ajan takia tai siis lapsen menettämän ajan takia. Toinen oli lähes puolivuotta toisessa osoitteessa, joten yhdistimme. Molemmissa oli remonttia ja kuluja. Nyt ollaan tosiaan yhdessä talossa. Ensimmäisenä vuonna teimme remontin ajatuksena tehdään se mikä on välttämätöntä siihen, että voi muuttaa. Edelleen on remontti kesken mutta järjestys on tärkein ensin. Meillä se tärkein on niitä remontteja ja parannuksia jotka voivat tuottaa meille rahaa, ruokaa tai säästää arjessa aikaa. Viimeisesä tulee sitten joskus "kuori" eli tapetointi sisustaminen yms. Toki pientä siistimistä pinnoille on tänä kesänä tehty. Syy oli vintin portaat, joka paransi lämmön pysymistä niin tuli eteinen maalattua. Toivottavasti talvella säästyy muutama polttopuun haku reissu. Onneksi meillä on talvi jonka aikana on helppo suunnitella ja laittaa paperille suunnitelmia ja listoja haluista/tarpeista. Kesällä sitä ei kannata yrittää tehdä koska puutarha ja kaikki touhuaminen on niin läsnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä tosiaan totta, että vanhassa talossa pinnat ovat ne viimeiset, joihin jää aikaa - minkä takia minäkin olen noita maalaushommia odotellut maalipurkit kaapissa jo useamman vuoden ;) Mutta kesän lopussa tuumin, että jo loppuu odottelu; kaipasi visuaalinen silmä jo jotain valmistakin :)

      Kahden talouden ylläpito käy kukkarolle ja vie aikaa; saa nähdä, mihin tiemme vie. Toisaalta kaupunkikodissa on ne hyvätkin arkea huomattavasti helpottavammat asiat, joista ei soisi luopuvan :)

      Poista
  4. Ei tosiaan ihme, että olet ollut väsyksissä! Huh! Tsemppiä. Paljon olette kyllä tehneetkin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, mutta niin olet kyllä sinäkin! Valtava sato kerrassaan <3

      Poista
  5. Et varmasti ole yksin ajatustesi kanssa. Meillä on valitettavan vähän aikaa täällä maapallolla ettemme vain ehdi millään tehdä kaikkea ja on vain valittava mitkä asiat tuottavat enemmän iloa ja mitkä stressiä. Itse yritän myös vähentää somen käyttöä ja pienentämään omia tavoitteitani arjessa. Teoriassa helppoa, käytännössä ei. Koska tuotan itse someen "virheellistä" tietoa ja usein vain niitä hyvien hetkien fiiliksiä, olen oppinut onneksi olemaan vertailematta. Toivottavasti moni muukin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen juuri miettinyt, miksi asia on nyt noussut pinnalle; että asiat tuntuvat somen mukaan menevän kaikilla muilla niin sutjakkaasti. Syy taitaa olla ihan omassani päässä, ja osin meidän suht sekasortoisessa tilanteessa, jossa yhden peruspalikan pettäessä on tuntunut, että ei oikein pääse enää raiteille. Mutta sitten mietin kyllä sitäkin, miten nuo kuvavirrat vaikuttavat meihin alitajuntaisesti. Miettinyt omia lapsiakin, kuinka heidät voisi suojata somelta mahdollisimman pitkään. Onneksi itse seuraan ihan vain hullunlailla paiskivien ihmisten sekä kotitunnelmasta ja luonnosta nauttivien ihmisten somevirtaa; ne kun ovat vielä jotenkin terveellä tasolla. 😁 Nuorilla voi olla asia toisin; muoti, kauneus, materia ja ulkomaan matkat... Ehkä tämä on siis sitäkin pitkälti; alkaa miettiä, miten tällainen voi lopulta vaikuttaa minuun itseeni - mutta myös lapsiin ja läheisiin. Salaa kadehdin miestäni, joka ei vieläkään omista älyluuria ja juuri periaatteellisista syistä. Minulle se töiden puolesta on jo pakollinen 😅 Täytyy todeta, että seuraan blogiasi suurella mielenkiinnolla, sillä siellä mennään juuri pintaa syvemmälle - ja näytetään sitä realististakin kuvaa. Ja niin hienoa, kun jaksat ja ehdit päivittääkin sitä niin säännöllisesti 👌

      Poista
  6. Tuo riittämättömyyden tunne on kyllä kiero tunne, sillä sehän ei toimi loogisesti ja lineaarisesti siten että kun tekisit enemmän niin riittämättömyyden tunne automaattisesti vähenisi. Toki tavoitteiden karsiminen ja priorisointi yleisesti vähentävät riittämättömyyden tunnetta, mutta vaikka olisit kuinka täydelinen äiti/ementä/remonttireiska/viljelijä yms niin aina se tunne voi hiipiä mukaan. Ainoa lyöntiase minkä minä olen keksinyt riittämättömyyden tunteeseen on kiitospäiväkirjan pitäminen. Sinne kun kirjaa päivittäin vaikka kuinka pieniä kiitoksen aiheita niin riittämättömyys pysyy kaueampana.. mutta sitä pitää muistaa täyttää.. nim.kausittainen kiitospäiväkirjan pitäjä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä hyvä vinkki! Ja taitaa olla myös niin totta; teinpä mitä vain niin joskus vain on päiviä, kun mikään ei tunnu riittävän. Toisinaan päivinä tosin mulla on usein erilaiset fiilikset. Ehkä se pidemmän aikaa jatkuva riittämättömyyden tunne onkin ollut tässä se pahin asia. Pitääpä ottaa vinkkisi käyttöön , jos ei ala nämä tuntemukset helpottaa 😅 Vertaistuki on ollut täällä kyllä mahtavaa, mikä on helpottanut fiiliksiä todella paljon. Kiitos siis myös sinulle 🙏

      Poista
  7. Anteeksi, mulla on ollut niin hulinaa ja huisketta koko viikko, että ehdin vasta nyt lueskella teidän muiden "tilinpäätöksiä".

    Tunnistan itseäni ja omia fiiliksiäni niin paljon tekstistäsi <3 Olen joutunut tekemään niin paljon töitä oman pääni kanssa viimeaikoina juurikin noiden samojen ajatusten kanssa. Perhe, työ, koko tämä omavaraisuustouhu, remontit ja kaikki ovat ruuhkautuneet kamalaksi ryysikseksi ja siitä tulee välillä itselle riittämätön olo. On pakko vain priorisoida asioita ja hyväksyä se tosiasia, että vuorokaudessa ei riitä tunnit painaa kaikkea kunnialla maaliin, etenkin kun elämässä tulee aina yllätyksiä. Mutta kuten sanoit, yltäkylläinen, ihana elämä on kuitenkin tässä ja arki rullaa, siihen ajatukseen pitäisi vain tukeutua. Usein se kuitenkin meinaa unohtua, kun yrittää painaa itsensä niin äärirajoille. Vielä kun tämän onnistuisi muistamaan ensi vuonnakin, kun mieli taas pursuaa ideoita ja kevään tullen tekisi mieli suunnitella ja toteuttaa vaikka ja mitä...

    Et ole yksin ajatustesi kanssa ollenkaan <3 Ihanaa syksyä sinne teidän koko perheelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanni! Helpottaa toki, etten ole asian kanssa yksin - vaikka toisaalta onhan tämä aikamoista, kun tällainen riittämättömyys on niin vahvasti läsnä niin monen arjesta. Mutta tosiaan: pitää yrittää vain kääntää katsontakantaa uuteen uskoon, ja luottaa, että se auttaa. Ja muistaa nämä epätoivon hetket ensi keväänä ;)

      Ihanaa syksyä myös teidän perheelle <3

      Poista
  8. Erittäin hyvä ja tärkeä postaus!! En ole muuta aktiivisemmin viimeisen vuoden aikana miettinytkään kuin omaa ajankäyttöäni! Olen jopa hakenut siihen mentoriapua ammattilaiselta, koska olen kyllästynyt riittämättömyyden tunteeseen tilanteessa, jossa kuitenkin juoksen pää kolmantena jalkana asiasta toiseen. Ja olen kyllästynyt tuohon juoksemiseen etenkin töissä. Päätin, että "ei enää!" ja pikkuhiljaa opettelen hitaampaan tyyliin vaikka en ns. downshiftaa pois töistä tai jätä mitään oikeasti minulle tärkeää tekemättä.

    Ennen kaikkea olen viime aikoina tehnyt karsintaa siis työasioihin liittyen ja olen etenkin muuttanut monia aiempia työtapojani ajankäytön suhteen. Uskon, että jos on kiire, pitää osata katsoa peiliin omien tapojensa suhteen ja toisaalta on luovuttavat jostain - joskus myös jotain kivasta. Näin minulle totesi ammattilainen ja se pätee niin työasioihin kuin vapaa-aikaankin. Jäin miettimään postauksestasi, että sinulla on hyvin vahvat periaatteet siitä, mikä pitäisi tehdä itse. Miten se tekisi sinusta huonomman, jos ulkoistat siivouksen tai osan remontista? Uskon, että tekisi paremman! Eli vähemmän kiireisen perheenäidin. Mutta ruuhkavuosina varmasti kaikilla on huono omatunto lasten suhteen. Lapset ovat ihan varmasti silti onnellisia, jos perheen asiat ovat muuten hyvin. Eivät lapse vaurioidu siitä, jos äiti ei aina ehdi antaa aikaansa. Nyt pystyn näin jo sanomaan, kun omat lapseni ovat isoja ja voin etäisyyden päästä tarkastella tuota huonoa omaatuntoa. Siihenkin mentorini sanoi, että "anna jo olla, lapsesi eivät tiedä tuosta huonosta omatunnosta mitään!" Kannustan siis laskemaan rimaa asiassa kuin asiassa. Korkea rima vaivaa monia supersuorittajanaisia. Olen itse opetellut sitä ja tiedän, miten vaikeaa se on, mutta kun jossain olen onnistunut laskemaan rimaa, se on todellakin kannattanut. Ja armollisuutta itsellesi!!

    On ihanaa, kun vapautuu aikaa asioille, joita oikeasti pitää tärkeinä. Siivous ei kai sitä voi olla...? Ja ihana torppanne varmasti valmistuu hieman verkkaisemmassakin tahdissa, kuten kirjoitit. Valmista ei tarvitse tulle salamannopeasti :). Paljon tsemppiä sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pilvi ajatuksista ja kannustuksista! On tosiaan jännä, miten riman laskeminen on niin haastavaa..

      In iin olen itsekin ajatellut, että tärkeintä on, että olen lapsia lähellä ja autan ja kuuntelen aina tarpeen tullen, vaikka muiden asioiden kanssa hääräänkin. Toisaalta sitä miettii, että kasvavat niin nopeasti, että myöhemmin ei näitä hetkiä enää ole, joten olen nyt ottanut viikonloppuisin ihan ajatuksella aikaa niin, että ehdin pelailla ja touhuta enemmän myös lasten kanssa keskenään, mistä tulee kyllä hyvä mieli ☺️

      Ja siivoaminen ei tosiaan ole ihan sitä parasta, mitä tiedän. Taustalla tässä on ehkä jopa voimakkaammin miehen näkökulma; siivoaa kuulemma itse mielummin kuin otetaan siivoaja -mutta onneksi ajatus on nyt loiventunut. 😁 Kahdessa taloudessa on yllättävän paljon siivottavaa - ja ylläpidettävää - ja varsinkin tässä elämäntilanteessa.

      Kiitos erityisesti omista kokemuksista; rimaa pitäisi laskea töissäkin. Hassua, että jopa oma esimiehenikin on niin sanonut. Taidan olla pahemman tyypin perfektionisti, mutta toisaalta hyvä tunnistaa se - tämän kautta ehkä sitten osaa sitä lähteä taltuttamaankin sopiviin mittasuhteisiin 😅

      Poista
  9. Meillä kävi siivooja joka toinen viikko, kun lapset olivat pieniä. Oman ajatustyönsä se vaati, että sai itsensä uskomaan ettei ollut huono äiti tai ihminen, kun joku palkattu ihminen kävi meillä siivoamassa. Ja oppia siihen, ettei tarvinnut siivota ennen siivoojan tuloa. :D

    Emäntä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siivoaja tuntuu tässä tilanteessa kyllä vähintäänkin kohtuuliselle; kiitos sinullekin tuesta ja kannustuksesta ottaa ulkopuolista apua talouden hoitoon <3

      Poista
  10. Tyypillistä ruuhkavuosimorkkista riittää aina vaan. Mie pohdin ihan samoja asioita kun välillä tuntuu, että ihan perusarjessakin saa jonglööri, että saa kaikkien perheen jäsenten osalta kalenterin kasattua. Joskus mietin sitäkin, että onko farmin ja omavaraisuuden rakentelusta ja puuhailussa mitään järkeä kun aika riitä perheellekään, mutta sitten tänäänkin nostin potut ja juurekset muksujen kanssa, tehtiin syyskylvöt ja ihmeteltiin Kukkoa, joka on korviaan myöten ihastunut meitin esikoiseen ja kävelee sen perässä joka paikassa. Sekä minä että lapset saadaan niin paljon tästä farmipuuhailusta, että ei sitä lopettaakaan. Tosin meillä ei onneksi ole kuin yksi farmi verraten teidän kahteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, tämä on tosiaan varmasti aika tavallista ruuhkavuosia eläville - muillakin kuin itselläni ;) Olen myös samaa mieltä, että tätä kautta lapset oppivatkin paljon. Viime viikonloppuna minäkin tyttären kanssa nostin perunoita maasta ja ihasteltiin suuria porkkanoita. Yhdessä tekemistähän se myös paljon on, vaikka välillä jotkin asiat on kyllä helpompi tehdä ilman näitä apukäsiäkin ;)

      Poista

Olen iloinen, jos jätät ajatuksesi!