Pelastetaan marjapensaat, osa 1 // Saving the berry bushes, part 1

Tällä hetkellä elämässä tuntuu olevan kovin monta rautaa tulessa - tai jos tuota kuvaa katsoo, sanotaanko monta seivästä savussa...?

Mistä tämä nyt tuli sitten mieleen? No tuleehan se mieleen lähes joka hetki ihan vain väkisinkin, mutta tuli mieleen ihan kuvia katsellessakin. Viimeisen kuukauden aikana ottamiani kuvia selatessani huomasin, että niin me vain ollaan lähes kaikki kevätviikonloput vietetty aikaamme marjapuskien pelastamisen parissa.

Eikä pelkästään tämän kevään ajan, vaan aloitettiinhan me hommat jo viime keväänä perkaamalla punaisten viinimarjapensaiden ympäristö pajuista, heinästä ja vadelmasta sekä itse pensaat kuolleista, kuivuneista oksista. Ja lannoittamalla vanhalla hevosen kakalla pusikoita. Ja sitten kesällä repimällä joka toinen päivä puskista elämänlankaa. Ja tietenkin pitämällä tämän jälkeen kaikki muukin kasvusto pusikoiden ympäriltä kurissa. Sekä lopuksi talvi suunnitellen, miten me nyt ne marjapensaiden tuet tehdään - ja miten me nyt päästäisiin eroon siitä, painajaisiakin aiheuttaneesta, elämänlangasta - varsinkin juuri marjapuskissa?

Mutta siis; kun on monta seivästä savussa, tietää se sitä, että asioita tehdään monesti monen mutkan kautta, välillä unohtaen, jaaritellen, ihmetellen, lopettaen, ja taas uudelleen alkaen. Toisin sanoen: tuntuu, että valmista ei tule sitten millään.

Pelastetaan vanhat marjapensaat. Voisin kirjoittaa siitä kaiken kokemamme ja kuvaamamme perusteella sitten jo vaikka draamallisen opaskirjan. Mutta päätin kirjoittaa teille tänne blogiin vain tarinan. Ja tässä se tarinan ensimmäinen osa.

Moni teistä varmasti tietää, että marjapensaisiin voi ostaa ihan sellaisia valmiita tukia. Siis sellaisia muovisia/rautaisia, ihan valmiita. Menet vain kauppaan, otat kärryyn, maksat ne ja asennat paikalleen.

Mutta eh-hei. Eihän me voida tehdä asioita niin helposti. Haluttiin tietenkin jotenkin vaikeuttaa prosessia. Ensinnäkin niidenhän pitäisi muistuttaa 1900-luvun alun tukia. Ja tietenkään ne eivät saisi maksaa juuri mitään. Ja kolmanneksi olimme huomanneet naapurin pellon laidalle vanhoja, osin lahonneita heinäseipäitä, joista tulisi niin hienot tuet että.

Kun olimme ihastuneet ajatukseen vanhoista heinäseipäistä rakennettuihin tukiin, odotimme oikeaa hetkeä avata suumme naapurille asiasta. Meillähän on lista asioita ja palveluksia, joista voisimme kysyä, ja kaikessa järkevyydessään yritämme pitää naapurisovusta kiinni, ja olla pyytämättä ihan joka lauseessa jotain ihan uutta.

Kun viimein tuli se hetki, että olimme saaneet suumme auki ja saimme kuin saimmekin luvan hakea nuo lahonneet seipäänpätkät pellon reunalta lojumasta (!), lähdimme koko perheen ja kottikärryjen voimin hakumatkalle. Poimimme vähiten lahonneet seipäät kärryihin, ja surkuttelimme, kun niin moni oli lahonnut jo käyttökelvottomaan kuntoon.

Seuraavana viikonloppuna mies istutti seipäät maahan pensaiden juurelle. Emäntä oli kuitenkin kärppänä paikalla; eikö niitä pidä käsitellä jotenkin, etteivät lahoa ihan heti? Mies katsoi emäntäänsä ymmällään: Nämähän ovat jo puoliksi lahonneet...? Vieläkö me näitä aletaan käsitellä tulevaisuuden varalle?

Kyllä, nimenomaan kyllä, sillä muutoinhan ne ovat kokonaan lahonneet pian. Seuraavana aamuna kanalan edessä nousi savu, ja meillä oli ensimmäistä kertaa nuotio pihassa. Ennen kuin seipäiden nokeamisessa oli päästy alkuunkaan, oli emäntä jo keittämässä kahvia ja keräämässä kaapeista retkieväitä; pitihän notskilla kahvit juoda.

Monen kuukauden pohdinnan ja kahden viikon tekemisen tulos = nokiset heinäseipäät, jotka riittivät vain marjapensaiden ympärille pystytukiin. Vaakatuet jäivät toteuttamatta. Eli kahden viikonlopun jälkeen meillä törrötti marjapensaiden juurella kepit - ilman sitä itse tukea. Mutta kahden viikonlopun jälkeen + pitkän pohdinnan seurauksena opimme käsittelemään heinäseipäitä niin, että ne eivät lahoa maassa (ainakaan niin nopeaa kuin muutoin lahoaisivat) - ja järjestimme lapsillemme kaksi elämystä: retken pellon laidalle seipäitä etsimään ja kahvihetken nuotion äärellä.

We have one big project called "Saving the old berry bushes". It sounds like little, tiny project, but no; we have little by littly understood, that it is one very big project... These pictures show our first steps; we have collected old hay poles from the edge of the field - and burning them to make them last in the ground. This is an old way, which we just had to test.

Next post will show, how this major project continued.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Mrs Sinn also in Instagram, Facebook, Pinterest, Twitter and YouTube!