Menimme mieheni kanssa salaa naimisiin viime viikon perjantaina - kertomatta tästä kellekään ennen vihkimistä. Miksi? Ja mitä tätä ennen tapahtui? Tässä kahden viikon valmistelut ja häämenot kaikessa yksinkertaisuudessaan. Uskoisin, että tämä tarina on itsekin hauska lukea myöhemmin - ja muistella, kuinka hulluja oltiin…!
15 päivää aiemmin mieheni heitti illalla ruokapöydän äärellä:
"Mitä jos se olisikin meidän häämatka?" Oltiin suunnittelemassa yhden yön reissua seuraavalle viikolle - jonnekin lähelle - ilman lasta. Tällaisia tilaisuuksia ei meillä ole ollut usein, ihan arjen kiireiden takia. Ja seuraavaa saataisiin odotella, kun synnytyksen aika koittaisi.
Naurahdin; häistä ja vihkimisestä oli puhuttu jo niin monta vuotta, että nytkö sitten; vajaa kuukausi laskettuun aikaan - tämän kaiken hässäkän keskellä? Pian huomasin kuitenkin selailevani lähikirkkomme nettisivuja. Ymmärsin, että ennen vihkimistä tulee tehdä avioliiton esteiden tutkinta väestörekisterin pitäjältä.
14 päivää aiemmin heti aamulla soitin virastoon. Ehdittäisiin vielä miehen töistä päästyä paikalle. Allekirjoitimme paperit ja lopuksi kysyin, milloin esteiden tutkinta olisi valmis.
"Ensi perjantaina." Tarkoittaen siis sitä, että meidät voisi periaatteessa vihkiä perjantaina, kun paperi on meillä?
"Kyllä."
11 päivää aiemmin eli heti seuraavana arkipäivänä soitin jo aamusta lähikirkkoomme - jännittyneenä, voisimmeko oikeasti olla jo tämän viikon perjantaina naimisissa. Vastaus oli:
"Ei." Sihteeri kirkossa vastasi näin, koska valmisteluaikaa myös heillä tulisi olla viikon verran.
Soitin miehelle itkuisena. Ei tästä tullutkaan mitään.
Kun olin rauhoittunut, soitin vielä maistraattiin, mutta sielläkin perjantai oli jo täysi. Muuten vihkiminen maistraatissa olisi onnistunut.
Illalla mietittiin asiaa uusiksi; mitä jos kysyttäisiin isovanhemmat hoitamaan lasta vasta seuraavalla viikolla.
10 päivää aiemmin saatiin lapselle hoitopaikka seuraavalle viikonlopulle. Jouduttiin vähän kiertämään totuutta: "Nyt olisi liian kiireinen viikonloppu, kun on tytön synttärit ja kaikki siinä samassa."
9 päivää aiemmin soitin toistamiseen lähikirkkoomme jännittyneenä, miten nyt kävisi. Sain sihteerin viimein kiinni iltapäivällä ja hän varasi ajan seuraavan viikon perjantaille klo 15.30. Soitin tämän jälkeen papille. Pappi oli aikataulun kuultuaan vähän ihmeissään, mutta ehdotti, jos silti nähtäisiin vielä ennen häitä ja juteltaisiin vähän. Sovittiin tapaaminen seuraavalle iltapäivällä miehen päästyä töistä. Kysyin lopuksi vielä, onko todistajia mahdollista saada kirkosta - ja täydensin, että tulisimme paikalle vain perheen kesken. Pappi oli vielä enemmän ihmeissään, mutta sanoi, että vahtimestari ja kanttori olisivat paikalla, joten asia hoituisi sillä.
Illalla vielä päätettiin, että häämatkamme suuntautuisi Hankoon. Varasin sieltä Hotelli Regatasta kauniin ullakkohuoneen - viimeisen saatavilla olevan, joten merinäköalasta en edes haaveillut. Hääsviitti olisi maksanut monta kertaa enemmän, joten en edes varausta tehdessäni maininnut, että kyseessä olisi häämatka.
8 päivää aiemmin pappi tuli kylään ja pöydän äärellä selitimme tilanteen:
"Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista järjestää mitään suurta. Viittasimme paisuvaan mahaani. Silti haluttaisiin virallistaa viimein suhteemme; olla perhe yhden sukunimen alla. Yritetty oli aiemminkin, mutta kiireiden keskellä asia on jäänyt; ensimmäinen raskaus, remontti, yrityksen ja perheen pyörittäminen - ja nyt toinen raskaus." Toisaalta tuntui, että pappi ymmärsi, mutta toisaalta tuli itsellekin epäröivä olo:
"Tekisimmekö oikein? Mitä vanhemmat ja sisarukset sanoisivat? Pahoittaisivatko he mielensä?"
Papin lähdettyä lähdimme mekin samoin tein ostoksille; miehelle piti saada uudet housut ja paita häihin. Minä toivottavasti mahtuisin Ideamekkoon vielä viikonkin päästä. Lapsellekin löytyi serkun vanha juhlamekko kaapin uumenista. Sormuksia emme ostaisi, vaan käyttäisimme kihlasormuksia toimituksessa. Olen äärimmäinen huono tekemään tällaisia päätöksiä nopealla aikataululla, ja sormus olisi mukana loppuelämäni - siksi ja taloudellisista syistä - ei suuria hankintoja tähän hetkeen.
Yöllä valvoin ja mietin, pitäisikö meidän kertoa suunnitelmistamme sunnuntaina, kun juhlisimme tyttäremme synttäreitä. Kysyin aamulla asiaa mieheltä. Hän ei sanonut juuta eikä jaata, mutta totesi samalla, että tämä voisi saada aikaan sen, että läheiset alkaisivat järjestellä itseään paikan päälle ja aiheutettaisiin heille näin ollen ylimääräistä vaivaa näin lyhyellä varoitusajalla.
Kun tarkoitus oli tehdä tämä mahdollisimman rennosti - ilman stressiä - ja koska yksinkertaisesti unohdin asian tämän jälkeen arjen kiireiden keskellä, emme kertoneet asiasta - kellekään.
5 päivää aiemmin muistin viimein koneen äärellä ollessani tutkia Hangon ravintolatarjonnan. Huomasin, että kovin moni oli laittanut jo ovensa talveksi säppiin - mutta onneksi löytyi Ravintola Origo. Varasin paikat meille hääillaksi.
1 päivä aiemmin kävin kampaajalla yli vuoden tauon jälkeen. Kerroin, että leikkausta tarvitaan, jotta saisin vähän helpommin hiukseni laitettua. En kertonut kampaajallekaan, että olen menossa huomenna naimisiin - ja että teen tuolloin hääkampauksen itse.
Miehen tultua töistä aloin testaamaan, mahtuuko Ideamekko vielä päälleni. Mahtui, mikä oli suuri huojennus. Mutta tytön mekon alle ei löytynytkään sopivaa paitaa eikä siistejä sukkahousuja. Päätimme lähteä vielä viime hetken ostoksille; kävimme kaikissa keskustan vaateliikkeissä, joissa tiesin olevan lasten vaatteita - ja tämä valmistautumisepisodi osoittautuikin haastavimmaksi, kun halusin välttää kansainvälisten ketjujen mahdollisesti huonoissa oloissa vaatteita. Lopulta jouduin nöyrtymään; sopivimmat löytyivät juuri siitä suurimman ketjun kaupasta.
Hääaamuna heräsin huonovointisena. Yritin syödä aamupalan ennen lapsen heräämistä, ja sitten lakata pikaisesti kynteni. Lapsi kuitenkin heräsi kynsilakan vasta kuivuessa. Annoin lapsen rauhassa pyöriä sängyssä, jotta saisin kynnet kuiviksi - ikävin seurauksin. Lapsi teki tietenkin kakat vaippaan. Seuraavaksi oltiin tytön kanssa pesuhuoneessa; oksensin välillä pönttöön ja lavuaariin - välillä yritin siivota vaippaa ja pestä lapsen pyllyä. Kirosin aamupahoinvoinnin jälleen minne lie... Onneksi tyttö oli ymmärtäväinen; katsoi vain äitiään välillä ihmetellen, mutta pysyen hoitopöydällä paikoillaan.
Päivä jatkui kuin sen olisi muutoinkin pitänyt jatkua: söimme aamupalan (minä toistamiseen), lähdimme leikkipuistoon ja siellä juttelimme puistotätien kanssa niitä näitä, syötiin lounas (tai tyttö jätti syömättä) ja ryhdyttiin päiväunille. Siinä välissä otin vastaan myös puhelun mahdolliselta automme ostajalta ja hän halusi tulla katsomaan autoamme vielä tänään iltapäivällä isovanhempien luokse. Sanoin, että meillä olisi vähän kiireinen aikataulu, mutta jos tämä sopisi hänelle paremmin, kenties ehtisimme. Soitin miehelle, ja kerroin tästä romanttisestä käänteestä jälkeen vihkimisen; mieheni pääsisi esittelemään vanhaa opeliamme rusetti kaulassa...
Tyttö ei nukahtanut päiväunille ja klo 13.30 luovutin. Kaksi tuntia vihkimiseen, joten oli aloitettava valmistelut. Tyttö hääräsi vessassa jaloissani tehden palapelejä, tuulettaen vessan mattoja ja repien vessapaperista palasia, kun minä laitoin hiuksia rullalle, meikkasin ja vedin vaatteita ylleni.
14.30 mies saapui kotiin. Olin tässä vaiheessa hermoreuniona. Oliko tässä mitään järkeä? Pakkauksetkin oli vielä osin tekemättä, lapsi syömättä ja pukematta. Ilman stressiä ei selvitty, mutta suhteellisen lyhytaikaisella kuitenkin: klo 15.20 kävelimme kirkon alttarille. Kirkon matkaopas oli myös paikalla esittäytyen ja kysyin häneltä samoin tein, voisiko hän ottaa muutaman kuvan seremonian aikana.
"Voisin."
15.30 kanttori alkoi soittaa Juhlamarssia satunäytelmästä Prinsessa Ruusunen. Marssin ollessa lähes lopuillaan muistin, että virittämäni videokamera ei ollut päällä; olin unohtanut sen. Annoimme olla, marssi loppui ja pappi aloitti toimituksen.
Ja niin sanoimme toisillemme tahdon iltapäivällä 26.9.2014 kauniissa Mikaelin kirkossa. Marko Hakanpään Trumpettisävelmä viimeisteli seremonian; kirkko kaikui ja ihossa väreili jännitys. Ajatukset olivat sekavat, mutta palasivat taas pian maan pinnalle, sillä muutama kuva olisi kiva saada vielä.
Sekä pappi että matkaopas ottivat meistä kuvia. Auton ostajakin soitti samassa hässäkässä. Jouduin antaa hänen odottaa - ja kerroin siinä matkaoppaalle, että automme mahdollinen ostaja halusi nimenomaan tänään tulla katsomaan autoamme.
"Enhän voinut näitä häitä hänellekään paljastaa." Matkaoppaalla oli varmasti tarina poikineen kerrottavanaan, kun pääsi kotiin.
Kirkon ulkopuolella rustasimme kuvaviestin läheisille, jossa kerroimme tapahtuneesta. Olimme nyt aviopari!
Lähdimme ajamaan isovanhempien luo. Minä toisella autolla, mies toisella. Erilainen hääautoseremonia? Autosta kiinnostuneet odottelivat jo isovanhempien pihalla ja mies pääsi samoin tein esittelemään vanhustamme. Kyselivät, olimmeko juhliin menossa. Mies tuumasi korrektisti: "Joo, mutta ei meillä niin kiire ole."
Appivanhemmat olivat vastassa ja halasivat. Pihalla näin lipputankoon nostetun Suomen lipun. Appiukon mielestä nyt jos joskus olisi liputukselle aihetta.
Hangossa myrskysi sen illan ja yön. Hotellihuoneesta näkyi vellova meri. Ja ravintolaan kävellessämme tunnelma oli kuin sadusta.
Aamulla aurinko paistoi ja kaupunki näyttäytyi parhaimmillaan; ei liikaa turisteja, rauhalliset kadut, kahviloita, vanhoja taloja, mereltä puhaltava tuuli ja taivaalta vielä kivasti lämmittävä aurinko.
Se oli tässä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Toivon, että meillä on rahkeet järjestää jonkintason juhlallisuudet ensi kesänä, ainakin lähimmille sukulaisille. Mutta olen jo onnellinen tästäkin. Nyt perheemme jatkaa kulkua saman sukunimen alla, ja minäkin olen nyt siis virallisesti Rouva Sinn.
We got married last friday. Yes - and wedding preparations took two weeks, although we had talked about getting married over three years. First pregnancy, renovations, jobs, second pregnancy and weekdays in its entirety transferred however wedding plans. One night we were planing one night trip without child. "What about, if that one night trip would be our honeymoon?" asked my man. That's it! We started to prepare the weddings - in secret without telling about this to anyone. Only because we wanted to do this as simple as possible - without stressing a thing.
15 days and we got married, in Mikael Church. The cantor and the porter of the chuch were witnesses and the tourist guide took pictures during the ceremony. Now we are happily family with same last name - and I am now officially Mrs Sinn!
.jpg)
