Keittomaali ansaitsi paljon, paljon enemmän kunniaa ja arvostusta. Harva muu ulkomaali on nimittäin niin vaivaton kuin keittomaali on. Vanhaa keittomaalilla maalattua pintaa ei todellakaan tarvitse rapsuttaa pois, mikä säästää julkisivumaalausten kustannus- tai työaikakuluissa aivan mahdottoman paljon. Riittää kun harjaat pinnasta pois roskat ja irtoavan, hilseilevän maalin, minkä jälkeen pääset jo itse maalaustöihin. Vaikka todella paljon arvostan myös pellavaöljymaalia, kannustan silti käyttämään keittomaalia julkisivumaalauksissa, jos se vain suinkin on mahdollista - juurikin sen uusintamaalauksen vaivattomuuden, mutta myös maalin todella kauniin ja luonnollisen pinnan takia.
Keittomaalin voi keittää itse, jos haluaa, mutta markkinoilla on nykyään myös valmiita keittomaaleja. Itse suosisin koko talon maalauksen ollessa kyseessä keittomaalin keittämistä itse, koska siinä säästää ihan tuntuvasti kustannuksissa. Jos kuitenkin on kyse paikkamaalauksista tai vaikkapa vain auringonpuoleisen seinän korjausmaalauksesta, suosittelen ostamaan keittomaalin kaupasta. Huomioithan kuitenkin, että keittomaali on aitoa keittomaalia. Esim. Uulalla on valikoimassaan aitoa käsityönä valmistettua keittomaalia perinnesävyissä saatavilla, mutta markkinoilla on kuitenkin nimeltään harhaanjohtavia maaleja, jotka eivät tosiasiassa ole aitoja keittomaaleja.
Meillä ostetun keittomaalin käyttö tuli ajankohtaiseksi juuri tänä kesänä, kun useamman vuoden kestänyt kuistin korjaus oli siinä vaiheessa, että päästiin ulkokuorta viimeistelemään. (Jos haluat lukea kuistin korjaustöistä, lue tiivistelmä tästä prosessista postauksen lopussa.) Ostimme 10 litran purkin maalia, joka riitti lopulta kuistin lisäksi useamman muunkin auringon polttaman seinän paikkamaalaukseen.
Yhden huonon puolen voin sanoa keittomaalista: kukaan ei huomaa, että olet tehnyt juuri mielestäsi valtavan työn ja maalannut monta seinää. Ainakin punamullalla maalattu seinä säilyy kuitenkin kaukaa katsottuna pitkään kauniin näköisenä, eikä se juuri maalattuna puolestaan paista mitenkään silmään. Punamultamaalilla juuri maalattu seinä näyttää siis juuri sellaiselle kuin se olisi aina ollut sellainen. Tässä kohtaa on kuitenkin viimeistään hyvä hetki kehua restauroinnin onnistunutta lopputulosta: jos kohde näyttää korjaustöiden jälkeen juuri sellaiselle kuin se olisi aina ollut näin, on restaurointityö todella onnistunut!
Yllä olevista kuvista näkyy, mille maalipinta näytti ennen maalausta ja maalauksen jälkeen. Sävyero maalien välillä selittyy pitkälti auringon silloisesta valosta. Keittomaali näyttääkin muuten hyvin eriväriseltä auringossa, varjossa ja kastuneena - erot ovat huomattavat, mikä on mielestäni vain kaunista. Pinta elää luonnonolojen vaihtelun mukaan.
Ennen kuin riennät keittomaaliostoksille, huomioithan kuitenkin, että keittomaalit on tarkoitettu ulkokäyttöön, mieluiten sahalautaan tai karkeaan hirsipintaan. Keittomaalit sopivat uuteen tai sään altistamaan puupintaan, jota ei ole käsitelty tai jonka vanha puunsuojaus on hyvin kulunut. En siis suosittele maalaamaan jo muilla maaleilla maalattuja pintoja keittomaalilla, vaikka vanha maali olisi rapsutettukin pois. Ammattilaiset puhuvat puun muistista. En tiedä, liekö sitä vai mitä, mutta parhaiten keittomaali soveltuu nimenomaan vanhalle keittomaalipinnalle taikka uudelle, ainakin jo vuoden päivät säitä nähneelle, sahatulle lautapinnalle - tai hirsipinnalle.
Summa summarum: Meillä on nyt koti, joka ei näytä tilkkutäkille - vaan ihan tavalliselle vanhalle maalaistalolle. Alla olevasta kuvasta näkyy tämän hetken tilanne, josta kenties tarkkasilmäinen huomaa, että ns. alaosa on maalattu uudestaan, mutta yläkerran laudat ovat pääosin maalaamatta. Maalaustyö jatkuu siis ensi vuonna, ja näitä kuvia katsellessa ymmärrän myös, että keittomaalia olisi voinut levittää paksummin maalaamattomien paneelien päälle. Taidan siis ensi vuonna maalata nekin toiseen kertaan.
Portaiden päällä oleva katos on väliaikainen, mutta toimiva kuitenkin tällaisenaan. Ehkä ensi kesänä sekin asia etenee taas pienen askeleen verran. Silmä ei totu väliaikaiseen valokatokseen ja vääränkokoisiin portaisiin millään, mutta laitan nyt tämän kauhistuksen esille tänne ihan vain muiston vuoksi. Myös keltainen ovi- ja ikkunakokonaisuus pomppaavat tässä kuvassa kovasti esille, mutta pinta tulee tuosta himmenemään ja lopullinen katos muuttamaan sävyä. Välillä on vaikea hyväksyä sitä, että asiat ovat vaiheessa ja selitellä, miksi tämäkin näyttää tälle - mutta tähän olen onneksi jo jotenkuten tottunut monen vuoden siedätyshoidon jälkeen. Tarkkasilmäinen huomaa myös, että yhden ikkunan kehykset ovat maalaamatta. Ikkunakehyksiä on muutettu pikkuhiljaa vanhan mallin ja toiminnallisuuden mukaisesti. Enää vain tuon yläkerran ikkunan kehykset on korjaamatta. Samalla on korjattu ikkunoita kuntoon. Päätalosta kolme valoaukkoa on vielä korjaamatta, joten ollaan hyvinkin nyt voiton puolalla!
Ja jos sinua kiinnostaa, mitä kuistin osalta on näinä vuosina tapahtunut, tässä lyhyt tiivistelmä:
Kuistin alapohja korjattiin maanvaraisesta rossipohjaksi useampi kesä sitten. Viime kesänä julkisivu muutettiin siksi kuin se oli joskus ollut, eli ovi siirrettiin takaisin keskelle seinää ja kuistiin hankittiin uudet (vanhat) ikkunat; tasan samanlaiset ja samankokoiset kuin kuistissa oli ennen ollut. Ikkunat oli vanhasta mummonmökistä tähän taloon aikoinaan siirretyt ja erilaiset kuin muussa rakennuksessa. Ikkunat ja vanha ovi kunnostettiin myös. Samalla vaihdettiin kuistin eristeissä käytetyt lasivillat hengittäviksi ja asennettiin sisäpuolelle helmiponttipaneelit, jotka oli pääosin korvattu uusilla yksinkertaisemmilla paneeleilla 1940-luvun korjaustöissä. Kuistin korjaus on vielä kesken.
Mille kuisti näyttää tulevaisuudessa? Siitä enemmän tässä postauksessa.
