Viikot vierii, ja aika suorastaan liitää. Aikaa ei tunnu olevan juuri nyt blogille, vaikka mielessä olisi vaikka mitä, mistä postata. Torpalla tapahtuu; mielessä tapahtuu; kotonakin tapahtuu. Elämässä tapahtuu yleensäkin paljon, vaikka monet tapahtumat sumenevat ruuhkavuosien touhun pyörteisiin.
Täytin vuosia, ja nyt oli pakko myös itselleen myöntää, että neljäskymmenes ikävuosi on jo hyvinkin lähempänä kuin kolmaskymmenes. Pisti miettimään; syntyjä syviä - ja elämää. Niin paljon olen saanut, mutta mitä mietin päällimmäisenä? No sitä, mitä olen antanut. Ja mitä haluaisin antaa vielä enemmän?
Treenaan mieltä, ja suorastaan masennun välillä, miksen onnistunutkaan olemaan parempi ihminen juuri sillä hetkellä, kun olisin halunnut olla. Murehdittuani muistan taas, että tämäkin kuuluu elämään, ja treenit jatkuu. En ole valmis - ja jos lopetan harjoittelun, palaan entiselleni. Temperamenttisuus on osa minua - suoruus - ja valitettavasti myös pessimistisyys, minkä jouduin myöntämään taas yksi päivä tilanteessa, jossa jostain ihmeen syystä sanoin miehelleni: "Olisihan se, jos saisi vain valittaa." Mieheni naurahti, ja katsoi minuun kysyvästi.
Hämmennyin: Sanoinko minä tuon äskeisen? Ja miksi?
Olen kummallinen ihminen, mutta mikä parasta: olen saanut elämäni parhaimman kouluttajan rinnalleni. Rakastavan kouluttajan, joka ei todellakaan aina osaa ymmärtää - ja osaa siksi kyseenalaistaa - mutta sitten taas ymmärtää, ja täydentää minua. On paras valmentajani, vaikkei siksi ole varmaan ikinä itseään ajatellut. Minä vain sen huomasin yksi päivä.
Tästä tuli siis ylistyspostaus miehelleni. Hih! Ylistyksen saa hän myös kaikesta, mitä on saanut aikaan torpalla - ja kuinka me yhdessä rakennamme unelmiamme kokoon. Niistä lisää toivottavasti pian. Tämän postauksen kuvitan kuvilla, joita olen ottanut ilon hetkinä; pieniä asioita arvostaen. Niitä lisää elämään!
Tässä siis pieni läpivalaisu sisimpääni; miltä kuulosti? Hämmensikö? Naurattiko? No, toivottavasti ei sentään itkettänyt!
Nyt töihin. Aurinkoa päiväänne!
P.S. Kiitos kauniista ja opettavistakin kommenteista edelliseen postaukseeni, jossa aiheena oli Kuolemankello. Huh. Emme ole kuulleet tuota kelloa enää; toivottavasti oli vain se yksittäinen kolkuttelija - joka toivottavasti jäi ilman partneria - ja elämänsä coachia!
The best coach for me: my husband!
Little things made me glad last weekend; pictures from these moments.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
Hienosti kuvailtu tuo... "joka ei todellakaan aina osaa ymmärtää - ja osaa siksi kyseenalaistaa - mutta sitten taas ymmärtää, ja täydentää minua".
VastaaPoistaKuulostaa niin täsmästi samalta kuin se, mitä omasta miehestäni ajattelen, mutta en olisi sitä osannut noin hyvin kirjoittaa.
t. Toinen osa-aikapessimisti :)
Kyllä; näinhän se paras on, että toisiamme täydennämme niin myötä- kuin vastamäessäkin :)
PoistaIhanaa että valmentajan ja valmennettavan yhteistyö sujuu noin mallikkaasti! On turvallista että puolisot ymmärtävät ihmisenä olemisen keskeneräisyyden ja auttavat toinen toisiaan tulemaan paremmiksi ihmisinä, puolisoina ja vanhempina. Elämää oppimassahan täällä ollaan.
VastaaPoistaJuuri näin; hienosti sanottu Nina <3
PoistaTodella oivaltavia ajatuksia. Itse olen tuon suuntaisiin päätelmiin löytänyt tieni myös viimeisen vuoden aikana. Keskeneräisyys on hyväksyttävä.
VastaaPoistaHyppään kuitenkin ihan muihin aiheisiin. Varmaan voisin jonkun yksärinkin laittaa, mutta kysytään näin. Teillä oli talossa suuret lattiaremontit. Kerroit että ennen remonttia oli hajuhaittaa. Hävisikö haju kokonaan remontin jälkeen. Enkä jäikö hajua tekstiileihin tai huonekaluihin. Tuntuiko haju vain talolla vai tarttuiko mukaan vaatteisiin? Oma töllini oli pakkaskeleillä raikas ja hajuton, mutta nyt kun vuosia suljettuna olleet tiiviit tilat ovat lämmenneet on kaiken maailman ödööriä ilmassa. Vauriokohdat on paikallistettu, mutta rempan suuruuteen vaikuttaa vähän pelko siitä että haju on tarttunut ihan kaikkeen.
Moikka Stella :) Kiva, kun kyselet; autan mielelläni ja kannustan eteenpäin, mitä vain voin ;) Hajua on edelleen, mutta huomattavasti lievempänä. Vaatteet eivät enää haise kuten ennen - eli haju ei enää tartu. Hajua huomaa silloin, kun talo on ollut tyhjillään pari päivää, ts. ovia ei ole aukaistu eikä tulisijoja käytetty. Hajua on todennäköisesti siis vuosien saatossa tarttunut hirsiin sekä viimeisen vuoden aikana asennettuihin pinkopahviin - sekä vanhoihin lattialautoihin; uskon, että niissä hajua on eniten, sillä houmasin hajun tulleen "takaisin" lattialautojen asennuksen myötä ;) Eli toisin sanoen: hajuja on edelleen, mutta jos asuisimme torpalla kokoaikaisesti, uskon, että hajut lähtisivät nopeammin, kun ilma kiertäisi tehokkaammin. Ja lattialaudat ovat todennäköisesti imeneet tehokkaimmin alapohjasta syntyviä yhdisteitä, joten jos olisi ne vaihdettu, ei hajuja todennäköisesti enää olisi. MUTTA: haju ei enää haittaa niin kuin ennen. Ei hengisvaikeuksia, eikä tarttuvaa - sen huomaa vain pidemmän poissaolon jälkeen ja lähtee tosiaan illan aikana, kun tuuletus taas toimii paremmin. Olemme yrittäneet tehostaa painovoimaista ilmanvaihtoa lisäämällä korvausilmaräppänöitä ja ikkunatkin ovat olleet teippaamatta.
PoistaOlikohan tästä apua? Toivottavasti. Uskon ja toivon, että sullakin pintamateriaalien sekä eristeiden vaihto auttaa suunnattomasti hajun lieventymiseen; ja pellavaöljyä päälle - sekä soodalla pesua - ja hyvä tulee :) Tsemppiä!