En ole varmasti ainoa äiti, joka tuntee syyllisyyttä, kun jättää lapsensa itkevänä päiväkotiin. Ja miten se tuntuu silti - jopa nyt kauheammalle kuin ensimmäisinä kertoina? Ja mitä järkeä tässä on varsinkin, kun lähden takaisin kotiin; en töihin - en tekemään mitään välttämätöntä?
Voin kuitenkin myöntää, etten olisi paras mahdollinen äiti hänelle kotonakaan, vaan pahoinvoiva ja väsynyt. En jaksaisi leikkiä lattialla, sillä mahaa ja selkää särkisi hetken kuluttua. Makaisin vieressä ja yrittäisin olla mukana. Jossain vaiheessa tyttö eilenkin totesi: "Äiti menee tuonne nukkumaan", ja laittoi tyynyn valmiiksi pääni alle sohvalle ja haki peiton päälleni.
Ja kun kuuleman mukaan tyttö kuitenkin lopulta on kiltisti tarhassa ja leikkii. Ja koen, että 2-vuotias lapsi kaipaa jo enemmän muidenkin lasten seuraa.
Kuinkahan kauan tätä kestää? Siellä lukijoissa varmasti on samoja kokemuksia? Miten kestätte sen?
Kuvassa Belovedin kakkulapio; valmistettu uushopeisesta lusikasta. Tilasin kakkulapioon sanan äiti ja annoin sen ensimmäisenä äitienpäivänäni itselleni lahjaksi; onnellisena siitä, että olin viimein äiti.
* * * * *
I am not surely the only mother in the world, who feels guilt, when she is leaving her child to kindergarten although the child starts to cry. But why it feels every time harder? Even if I know, that everything is ok with her there; only when I am leaving, she cries. And even if I know, she has nicer things to do there than here at home with sick feeling mum. I'm just wondering, how long does this take? And how do you other mums survive from this?
In the picture the cake server by Beloved; material from old spoon of nickel silver. I ordered this with the word Äiti (means mum) and gave it for myself as a present on my very first mum's day; happy whit the fact, that I finally was a mum.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen iloinen, jos jätät ajatuksesi!