Joka ikinen kerta, minulla meinaa tulla itku. Itku siitä, kuinka hyvin minulla on asiat - ja silti, miten usein murehdin niin vähäpätöisiä asioita - ja kuinka tyytymätön olen, vaikka elämässäni on asiat niin hyvin - kuin vain voi olla.
Kun kummilapseni perheen äiti ponnistelee saadakseen elantonsa lapsilleen. Yksin. Ja kun kummilapseni kerrotaan oppivan uutta, käyvän koulua todella mielellään, ja olevan todella sosiaalinen. Ja kun hän jokaisessa kuvassa hymyilee niin tyytyväisenä ja iloisena.
Kun katsoin tänään kuvaa saamastani kirjeestä, aloin itkeä. En valitettavasti uskalla julkaista kuvaa siitä hymystä ja iloisesta katseesta, joka katsoi minua kuvan kautta. Mutta julkaisen kuvan alaosan. Mikä kertoo sekin jo paljon. Kummityttöni on niin vähään tyytyväinen, ja niin vähästä onnellinen. Ja kiitollinen siitä, kun saa käydä koulua avustuksellani.
Sain kummilapsen aikoinaan ystäväni kautta, joka työskenteli Ugandassa koulussa opettajana. Ystäväni Kiti tutustui tähän AFC-järjestöön, ja näki läheltä, miten järjestö toimii - ja miten sen avulla voi auttaa. Ja että raha menee oikeasti sinne, minne sen pitääkin. Suomeen saavuttuaan hän ryhtyi toimeen ja kääri kasaan ison porukan, jotka auttavat osaltaan isoa joukkoa lapsia sekä heidän perheitään Ugandassa. Syntyi yhdistyskin. Olen kiitollinen ystävälleni, että olen saanut alusta asti olla tässä mukana. Seurata, miten kummityttöni on kasvanut ja kehittynyt. Ja miten hänen äidillään menee nyt jo ihan hyvin.
Vaikka 140 euroa vuodessa kirpaisee välillä, se ei ole mitään siihen nähden, minkä mielen siitä saa. Itku kurkussa ja samalla onnea = en tiedä, onko sille oikeaa kuvaavaa sanaa?
En juuri lahjoita muutoin rahaa hyväntekeväisyyteen, sillä ne tuntuvat monesti pohjattomille kaivoille; minne raha menee, mitä sille tapahtuu ja mitä sillä saadaan aikaan. AFC:n toiminnan kautta tiedän, mihin rahat ovat menneet ja mitä niillä on saavutettu.
En löytänyt netistä ystäväni perustaman suomalaisen yhdistyksen tietoja, mutta jos haluat tietää enemmän, pistä kommenttia, ja haastattelen ystävääni paremmin tänne blogin puolelle!
My Grand Child from Uganda is doing well - as well as her mother. Every time I get the report from AFC, which tells how is it going with the child, I cry; my own life seems so easy - and nevertheless the Grand Child is so happy. She can attend school.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
Kyllä meidän kaikkien pitäisi välillä pysähtyä miettimään, mitä kaikkea meillä onkaan. Miehen sairauden myötä olemme huomanneet, miten hyvin Suomessa asiat on. Yli 2000,00 euroa (luit oikein kaksi tonnia/satsi) maksavat lääkkeet saadaan 3,00 eurolla...sairaalamaksuista ja kokeista ja muista hoidoista puhumattakaan....ja silti täällä valitetaan....ihan pienistäkin asioista!
VastaaPoistaNiinpä. Juuri sitä, että pysähdyttäisiin miettimään. Kiire on niin valtava, että ajatuksia riittää valitettavan usein vain niille ikäville asioille. Itsekin sorrun tähän, ja mutta ihan viime aikoina olen aktiivisesti opetellut muuttamaan näitä tapoja suhtautua asioihin. Tulee muuten valtavan paljon parempi mieli, kun aidosti miettii asioita positiivisen kautta - kuin että pyörittää niitä negatiivisia asioita mielessään sekä puheissaan.
PoistaMoi! Tosi upeaa, että lahjoitat! Minä olin ennen kanssa aika aktiivinen kummi ulkomaille. En tiedä teinkö oikein vai väärin, mutta siirsin hyvätekeväisyyteni Suomeen. Olen tulekenut täällä esim. Veikko Hurstin säätiötä. Kun asuin Helsingissä, ne ruokajonot olivat niin surulliset, että koin sen omakseni. Lisäksi olen tukenut erilaisia lapsihankkeita. Jos rahaa ajattelee vuositasolla, se voi tuntua paljolta, mutta jos sitä ajattelee kuukausitasolla tai siinä mihin sen itse kulttaisi, niin se ei tunnu paljolta. Yleensä toiselle antaminen on pois omasta ylimääräisestä kulutuksesta. Onhan se hullua ja repivää ajatella, että Suomessa me voimme tehdä paljon asioita ja vielä ilmaiseksi, mutta toisaalla ei ole edes ruokaa. Ilmaisella tarkoitan juuri esimerkiksi koulutusta, terveydenhuoltoa jne! Arvostan paljon hyväntekeväisyyttä! Hienoa kun olet esimerkkinä!
VastaaPoistawww.suomiplussalle.fi/littlemrsfinland
Samaa mieltä kanssasi; hyväntekeväisyys on pieni panos lopulta siihen nähden, mitä itsellä elämiseen menee. Ja parhainta on, kun löytää itselle tärkeän kohteen, jota avustaa; siitä saa hyvän mielen niin lahjoituksen kohde kuin itse lahjoittajakin <3
Poista